8. kappale ”Sarasta tuntui, että Dura oli rakastunut.”

Viikko oli tullut siihen vaihteeseen, että perjantai ilmestyi. Oli viikonloppu tulossa. Se meinasi Kasvon muuttaja-lääkärin, Kuma Ioharan tuloa tarkastuttamaan Sara ja tämän mystistä Banshen Syndroomaa. Saraa se jännitti vähän liikaakin.

Sara oli päätynyt auttamaan Duraa keittiössä, hän väsyi liikaa. Jopa pyykkääminen Therran kanssa rasitti Saraa liikaa, ettei jaksanut edes pystyä pystyssä. Hän oli kysynyt Duralta, joka jaksoi antaa Saran tehdä istuvaa työtä, eli puhtaiden tiskien kuivaamista.

Keskiviikosta asti, maailma tuntui ja näytti kostealta. Siitä päivästä asti oli satanut taukoamatta ja tuntui aivan siltä, ettei sade olisi millään hellittänyt. Sara katsoi keittiön suuresta ikkunasta ulos, samalla kun kuivasi kirkkaan valkoisia lautasia, joita Dura pesi käsin.

Ulkomaailma näytti kylmältä. Kuka nyt tuossa koiran ilmassa lähtisi ulos? Vaikkei edes satanut enää niin kovaa kuin keskiviikkona ja torstaina, mutta silti. Ulkona tuntui kylmältä, etenkin kun talvi teki tulojaan. Sarasta ei edes voinut uskoa, että kesän lämpimät ilmat olivat ohi.

Sara kuivatteli lautasia niin mietteliään oloisena, että oli uppoutunut ulkona olevaan sumuiseen maailmaan, jolloin Dura laittoi ihmis-naisen naaman eteen kupin höyryävää teetä. ”Maa kutsuu Saraa ~ Pidähän pieni tauko, olet ansainnut sen.” Dura sanoi hymyillen onnellisesti Saralle, joka laski kuivatun lautasen korkeaan pinoon, jonka sitten Dura siirsi sen nopeasti. Sara hymyili ja otti kupin käteensä, juoden teensä hiljaisesti, yhä katsellen ikkunasta ulos.

Dura huomasi toisen olleen lumoutunut ulkomaailmasta. Ei ihme, sillä Sara on joutunut olemaan sisällä tämän huono-vointisuuden takia eikä voinut kovinkaan hyvin tehdä mitään töitä kunnolla, mikä näytti harmittavan Saraa. Toinen halusi selkeästi jotain muuta kuin olla sisätilojen seinäruusu.

”Nyt lopetat sen, mitä teet. Me menemme vähän ulos kävelemään, sinä tarvitset raikasta ilmaa keuhkoihisi.” Oli Dura sanonut äkillisesti, pelästyttäen ihmisnaisen hieman, mutta Sara jotenkin innostui itsekin siitä, jolloin joi nopeasti lämpimän teen ja laittoi tee-kupin tiskialtaaseen, lähtien Duran kanssa vaihtamaan vähän lämmintä ylleen.

Ilma oli tosiaan muuttunut kirpakkaan kylmäksi, että Sara lainasi Duralta paksua villahuivia kaulansa ympärille. Duralla oli yllään kaunis, kirjavainen villatakki joka näytti lämmittävän Kasvon muuttajaa, sillä tämä tarkeni ilman kaulahuivia tai mitään muuta lämmikettä. Miten ihmeessä kiinalais-nainen, tuo käärmenainen, pärjäsi tässä kylmyydessä? Saraa pelkkä ajatus puistatti. Jopa kylmä ilma ja Dura saivat tämän ihon kananlihalle.

Kaksikko kävelivät Hotelli Merribournen ympäri, tehden pienen lenkin. Silloin Sara huomasi jonkin menneen tämän ohi nopeasti, kuin joku olisi liitänyt Saran vierestä.

Silloin Sara vasta alkoi katsela paremmin ympärilleen; hotellin takana oli pieni, puinen aita, jossa oli pieni portti aukinaisena. Hän ei ollut nähnyt sitä aiemmin, vaikka he olivat juuri sen suuren keittiön ikkunan alla, mutta se voisi johtua myös siitä sumusta, joka ei antanut minkään näkyvän sillä hetkellä. Aidan luona oli myös pieni, koristeellinen pylväs. Sen päällä istui pieni, niin suloinen haukka, joka todennäköisesti oli lentänyt aiemmin Saran korvan juuren ohi. Sara meni hiljalti linnun luokse, ojensi hieman kättään ja odotti. Saran odotus palkittiin ja pieni haukka liisi pylvään päältä Saran kädelle, alkaen nokkia hellästi tämän kättä kuin olisi odottanut herkkuja palkinnoksi. ”Oletpas sinä suloinen pikku-haukka. Missäs on omistajasi?” Sara puhutteli lintua ja Dura tuli tämän luokse, joka näki kuinka Saran kädessä pikkuhaukka oli. ”Jaahas, Fargo on nähtävästi tullut. Taitaa talvi todellakin tulla, eikös vain Zahra?” Dura sanoi ja silitti pikkuhaukkaa, joka näytti nauttivan hellyydestä ja huomiosta. Sara ihmetteli ensin, kun ei tunnistanut nimeä, jonka Dura oli äsken sanonut, joten hän oletti kyseisen Fargon olleen työntekijä hotellilla. ”Tule, mennään moikkaamaan Fargoa. Saat nähdä yhden työntekijän lisää.” Dura sanoi ja lopetti Zahra-nimisen pikkuhaukan silittämisen, joka lähti Saran kädestä pian lentoon.

Sara ja Dura seurasivat pientä polkua portin takaa, joka näytti johtavan kohti suuren järven rantaa. Se, ettei Sara edes tiennyt koko järven olemassaoloa, sai jotenkin jännittymään. Ja se taas, pisti Saran todellakin ajattelemaan mitä kaikkea jännää Hotelli Merribournesta voisi löytyäkään.

Rannalle käveleminen olikin vähän pitempi matka, mitä Sara luuli. Mutta se ei haitannut ihmisnaista tai kiinalaista Kasvon muuttajaa. He saivat aikaa puhua, päästää turhat murheet ulos ja nauraa. Dura ja Sara lähenivät entistä enemmän, eikä Sara halunnut muuttaa sitä hetkeä lainkaan. Dura sai Sarassa aikaan sen, että oli toivoa tämän veljen että sairauden syyn löytämiseksi. Ja sitä tarvittiin.

Lopulta polun päässä he näkivät jällen Zahran lentelevän heidän yläpuolellaan. Pian lintu päästikin suustaan vapauttavan huudon, joka sai jonkun liikkumaan rannalla olevassa mökissä. Mökistä kuohui lämpöä, antaen sumulle tilaa. Oven suusta ilmestyi mies kirkkaassa, turkoosin sinisessä paidassa ja vaaleissa farkuissa. Kaulan ympärillä oli kaunis, norsunluun valkoinen ja niin koristeellinen huivi, jonka lisänä miehellä on viininpunainen turbaani päässään. Sara alkoi miettiä. Oliko hänkin Kasvon muuttaja?

Mies näytti yllättyneen nähdessään Saran, mutta Dura ehti hämmennyksestä viis miehen syliin ja nauroi kovasti. Niin mieskin alkoi nauramaan, kun näki kiinalais-naisen pitkästä aikaa. Kaksiko halasivat toisiaan pitkästi, eivätkä millään halunneet irrottautua otteistaan. Sarasta tuntui, että Dura oli rakastunut.

Pian Dura ja turbaanipäinen mies tulivat Saran luokse, jolloin Kasvon muuttaja-nainen esiti kaksikon toisilleen. ”Sara, tapaa Fargo Anamnis, Kasvon muuttaja. Hän on hotellin talonmies, joka hoitaa aina talvisin lämmön että korjauksen. Fargo, tässä on Sara Blackleaf. Hän on uusi työntekijä ja ihminen.” Dura kertoi kaksikolle, jotka katsoivat toisiaan pitkään. Aiemmin puhuttu Fargo oli siis hän, josta Dura puhui aiemmin. ”Haukkasi on mitä upein lintu, minkä olen koskaan nähnyt. Se on ollut sinulla kauankin, otaksun?” Sara aloitti keskustelun, kun mies ei oikein löytänyt sanoja suustaan. Mies naurahti ja hymyili. ”Kyllä. Zahra-rakkaani on ollut minulla kauan, kun minä itse muistan. Pelastin sen metsästäjien kynsistä useita vuosia sitten ja se on ollut luonani siitä asti.” Fargo sanoi ja hymyili. Mies oli jykevä, hieman ruskettunut ja omasi tumman, oikein muhkean parran. Tuntui siltä, että Hotelli Merribournen mies-väestö omasi muhkeat parrat, joita voisi vaikka vertailla keskenään. Miksei kukaan voisi olla sileäposkinen? Ottaa nyt Sullysta selvää, mieshän oli näkymätön eikä voi edes tietää, oliko hänelläkin parta vai pelkät sileät posket.

”Tulkaa toki sisään. Itse juuri tulin kotimaastani Intian Assamista, joten itsekin täytyy vähän totuttautua tähän kylmään maahan.” Fargo pyyteli, jolloin naiset lähtivät nopeasti miehen perässä sisään.

Sisällä mökissä ei ollut oikein mitään erikoista. Se oli selkeästi perinteinen, rustiikkinen mökki, mutta seinillä oli useita Intialaisia seinävaatteitta kenties muistuttamassa kotimaataan. ”Miten vanhempasi, Fargo? Lähdit niin nopeasti viimeksi, etten ehtinyt sanomaan hyvää matkaa.” Dura sanoi ja istuutui alas pehmeälle tyynylle lattian rajassa. ”Siitä olen pahoillani. Veljeni Ihram oli joutunut ongelmiin paikallisten poliisien kanssa ja minun oli päästävä nopeasti kotiin auttamaan tätä. Hän se vasta joutuuu ongelmiin, missä aina en voi auttaa. Mutta hän on veljeni, joten minulla on isoveljen tavoin oikeus auttaa häntä, olkoon ongelma pieni tai suuri.” Fargo selitti Duralle, yrittäen parhaansa ottaa Sarankin huomioon.

Isoveljen oikeus. Se sai Saran murehtimaan omaa veljeään, mutta ei halunnut surun nousevan esille vaan yritti parhaansa siirtää omat tunteensa kadonnutta veljeään kohtaan sivulle. Annathan anteeksi, Randall.

Fargo kaatoi ensin Saralle, sitten Duralle höyryävää, perinteistä Assamin teetä. Mies lisäsi teehen vielä maitoa, antoi hetken vetäytyä ja odotti selkeästi Saran reaktiota Fargon perinteiseen teehen, mitä tarjosi. Kun Sara otti ensimmäiset huikat, hän maistoi suussaan erittäin pehmeän, mutta silti niin vahvaa teetä. Jotenkin se maistui mallaksiselle, mutta Sara piti siitä todellakin. Sara alkoi juoda sitä enemän ja sai Fargon jälleen nauramaan kuuluvasti. Alkoikohan mies pitämään tästä?

Aikansa kuluksi he joivat lisää teetä, juttelivat, mutta erityisesti Sara katsoi kuinka Fargo ja Dura juttelivat keskenään. Kuin he olisivat olleet erittäin läheisiä. Sara naurahti vahingossa. Kasvon muuttajat katsoivat Saraa, joka nosti kuppiaan suunsa eteen ja vain katsoi heitä. Mutta lopulta hän laski tee-kupin pöydälle ja katsoi ensin Duraa, sitten Fargoa. Dura ei voinut kuin naurahta Saran ilmeelle, toinen näytti aivan maaoravalta joka varastoi aivan liikaa herkkuja poskipusseihinsa. ”Sara-kiltti, näytät oudolta. Mistä moinen?” Dura kysyi, mutta ei edes arvannut, mitä Sara aikoi juuri sanoa. ”Te vain näytätte niin rakastuneilta. Miten Regulus sallii teidän suhteenne hotellilla?”

Fargo nautti teensä väärään kurkkuun ja yritti kerätä henkeä, kun taas Dura alkoi punastua kuin mikäkin. He eivät voineet uskoa, mitä Sara juuri sanoi. ”Eihän sallikkaan. Miten ihmeessä sinä luit sen meistä?” Dura sanoi ja katsoi Saraa, sitten Fargoa. ”Tyhmäkin sen näkee. Se, miten halasitte toisianne, kun näitte toisenne. Se, miten Fargo piteli kättäsi ja siveli sitä hienostuneesti. On selkeää, että te rakastatte toisianne ja hyvinkin paljon.” Sara sanoi ja katsoi, kuinka Fargo että Dura tuntuivat pelästyneen Saran sanoista. ”Ei ole väärää olla rakastunut. Vaikkei Regulus sallisi sitä, mutta te siitä päätätte, eikä Herra Ison Pilven Omistaja. Minusta on jotenkin vain kauhean suloista nähdä joku, joka muutti Duran elämää.” Sara sai sanotuksi ja näki, kuinka Duran hymy vain leveni levenemistään. Toinen oli niin onnellinen.

He eivät halunneet vielä kertoa rakkaus-tarinansa alkua, sillä Dura huomasi kellon olleen sen aika, että pitäisi päivällinen valmistaa. Sara kiitteli Fargoa teestä ja Dura taas siitä, että mies oli turvallisesti kotona. Assamissa oli nähtävästi jotain muuta kamalaa tapahtunut, kuin se, että Fargon veli oli joutunut ongelmiin. Nähtävästi Downshiftaus vaikutti muualle maailmalle.

Fargon jäädessä Zahran kanssa mökille, vilkuttaen kaksikolle ja huusi perään tulevansa sitten päivälliselle vähän myöhään. Tämän piti vielä asettautua mukavasti kotiinsa. Dura vilkutti takaisin ja lähetti miehelle lentosuukkoja, jotka mies otti vastaan ja liitti kuvitellut suudelmat omillensa. Dura naurahti ja kääntyi Saran puoleen.

”Lupaathan, ettet kerrolle Regulukselle? Ainakaan vielä. Haluaisimme kyllä kertoa, muttei vielä.” Dura sanoi ja silloin Sara halusi tietää, miksei Regulus sallisi henkilökunnan seurustelevan keskenään. ”Sen vuoksi, ettei tulisi mitään ongelmia. Normaalistihan seurustelu ei haittaisi, mutta Regulus haluaa varmistaa, ettei kukaan meistä naispuolisista Kasvon muuttajista tulisi raskaaksi. Kun hotellilla ei ole varsinaista lääkäriä ja kuka nyt ei haluaisi Kuma Ioharaa, niin ei ole kukaan auttamassa. Vaikka se kuulostaa tyhmältä sinusta, mutta kun naispuolinen Kasvon muuttaja synnyttää lapsen, niin pitää erityisesti tarkastaa lapsi ensin. Sukupuoli ei ole niinkään tärkeä, mutta onko lapsi itse silloin Kasvon muuttaja ja kumman voimat hän perii. Jos minä ja Fargo saisimme lapsen, niin meidän pitäisi olla varuillaan siitä, jos lapsii saa joko minun käärmeyteni tai Fargon ruumiista irroitettavat jouset. Eli kirjaimellinen Jousimies.” Dura selitti Saralle, joka ymmärsi selkeästi. Piti olla varuillaan lähes kaikesta, joka raskaana olemisesta. ”Olisit kuitenkin hyvä äiti. Sinusta löytyy ne kaikki vaatimukset.” Sara sanoi ja Dura hymyili jälleen. ”Kiitos Sara. Kiitos siitä, että ymmärrät.” Dura kiitteli.

Takaisin Hotelli Merribournen lämmössä. Sara todellakin nautti lämpimistä keleistä, vaikka talven kylmyys oli se kaikkein parhain keli hänelle, mutta aina voi vaihdella suosikki-vuodenaikojaan.

Enää olikin vain odoteltava. Oli odoteltava Kuma Ioharaa ja se sai jotenkin Saran pelkäämään, mutta onnistui selättävän pelkonsa. Pelkkä rutiinikäynti, ei mitään muuta. Kaikki menee varmastikin hyvin, näin Sara lupautteli itselleen. Nyt ei ole aika pelätä.

Oli aika saada lisää vastauksia.

7. kappale ”Hän seisoi pitkänä, erottuen heidän kaikkien joukosta, huolimattaan tämän herkästä raamikkuudestaan.”

Bethin viedessä Saraa Sir Reguluksen luokse kiivaasti, oli kaksikkoa vastaan tullut Bethin sisar Therra ja Dura, jotka katsoivat ihmeissään. Sara yritti yhä saada toiselta vastausta, mutta Beth pyysi oleman hiljaa, ettei hotellin vieraat alkaisivat ihmetellä sitä kovan huudon ääntä.

”Beth, mitä ihmettä nyt taas? Ja älä retuuta Saraa, hän on tarpeeksi kipeä.” Therra sanoi, mutta kiharahiuksinen nainen alkoi hyssytellä etusormi suunsa edessä. ”Minä tiedän mikä Saralla on ja minulla on velvollisuus saada kertoa siitä Sir Regulukselle vähän äkkiä.” Beth sanoi, jolloin Therra ja Dura alkoivat Saran lailla kysymään toiselta, mikä ihmisellä oli, mutta Beth vain halusi päästä äkkiä Sir Reguluksen luokse.

Päästyään Sir Reguluksen toimiston eteen, Faith istui huoneen oven edessä lukien jotain kirjaa, huomasi Bethin Saran kanssa että Theran ja Duran. ”En voi valitettavasti päästää teitä sisään, Sir Reguluksella on kokous meneilllään Herra ja Neiti Silvanian kanssa.” Faith kertoi, jolloin Sara oli hetken ajan hieman onnellinenkin. Hän oli jotenkin kaivannut Silvaniaa, mutta sitten taas hän vähän pelkäsikin miestä.

Tosin pakkaa sekoitti miehen sisar, Mintha. Sara oli vain kuullut mieheltä tästä ja Sara oli halukas tietämään että näkemään toisen kovasti, vaikkei itse tiedä naisesta muuta kuin heidän synnyintarinansa. Mintha oli Draculen puolikas, Dracule taas Minthan. He saivat kyvyn nähdä ja puhua kuolleille, auttaen muita kuolleita jatkamaan elämässään eteenpäin.

”Mutta asia on tärkeää, Faith! Minun on päästävä Saran kanssa sisään ja heti!” Beth ärähti kuuluvasti, että johtaja itse kuulisi erittäin hyvin. Sitten Sara iskeytyi kuvioihin. ”Beth on oikeassa. Hän saattaa, tai no, ainakin tietää mikä minussa on vikana. Jos vaikka tarvitsen lääkäriä pikaisesti. Ole kiltti Faith.” Sara pyyteli Bethin takana, pitäen yhä kättään Bethin kädessä kiinni eikä halunnut itse asiassa irroittaa otettaan. Beth punastui pienesti huomattuaan tämän.

Oli hiljaista. Oven takana kuului hiljaisuus hetkellisesti, mutta silloin kuului Sir Reguluksen ääni. ”Päästä heidät sisään, Faith. Kuuntelen mitä asiaa heillä onkaan mielessä.”

Faith päästi Bethin ja Saran sisään, muttei Therraa ja Duraa. Asia koski vain heitä kahta, eikä ylimääräistä väkeä tarvittu. ”Anteeksi, että tulemme näin ilmoittamatta etukäteen, mutta taidan tietää mikä Saraa on vaivannut näinä parina päivinä.” Beth kertoi ja sai jopa Silvanian kääntymään katsomaan Saraa, joka oli kalpea kuin lakana. ”Onko Sara ollut kipeänä? Mikset ilmoittanut minulle, Regulus?” Dracule hätääntyi ja tuli nopeasti tuolistaan Saran luokse, ottaen toisen syleilyynsä. ”Se ei ole oikein ollut minun asiani ilmoittaa, tiedät sen hyvin. Sitä paitsi, eikö Sara lupautunut ilmoittamaan asian ensin Faithille, jonka pitäisi ilmoittaa siitä sinulle?” Regulus yritti kierrellä kysymystä, jolloin Dracule ärähti. ”Jumalauta Regulus! Olet maan mahdollisin rasistinen paska, joka ei voi sietää ihmisiä! Sara on minun kontollani ja on minulla oikeus saada tietää, meneekö hänellä hyvin vaiko huonosti! Tekivät ne ihmiset suvullesi mitä tahansa, mutta sinulla ei ole oikeuta kiusata häntä tällä tavoin! Olihan se minä, joka sai hänet tänne töihin ja tällä tavoin sinä kiität minua!” Dracule raivostui ja sai jopa Reguluksen nousemaan tuolistaan, ollen itsekin erittäin vihaisen oloinen.

”Molemmat lopettakaa tämä heti! Regulus, veljeni on oikeassa, kuuntele häntä. Sara ei ihmisenä ansaita tuollaista kohtelua.” Mintha puhui rauhallisesti, niin herkästi. Tällä oli muuten musta, suora tukka, mutta hiusten latvat olivat kirkkaan vaaleansiniset, liukuvärjättyinä. Hän seisoi pitkänä, erottuen heidän kaikkien joukosta, huolimattaan tämän herkästä raamikkuudestaan. Mintha oli todellakin kuvankaunis. Nainen tuli Saran luokse Draculen irrottautuessa syleilystä, antaen tilaa sisarelleen naisen katsoessa tätä silmiin. Minthalla oli turkoosinvihreät silmät, joiden pitkät tuuheat ripsit koristivat tämän silmiä. ”Oletko nyt voinut hyvin, Sara? On muuten hauska nähdä sinut ensimmäistä kertaa, vaikkakin näissä kireissä tunnelmissa.” Mintha kysyi Saralta, silitellen tämän kasvoja. ”Tällä hetkellä ainakin luulisin voivani hyvin. Vaikka aamulla haistoin mädän lihan hajun, josta Beth halusi tulla tänne.” Sara sanoi Minthalle, joka katsoi sulokkaasti Bethin suuntaan.

”Saralla on Bansheen Syndrooma. Sara on jonkin aikaa nähnyt uniaan veljestään ja mädän lihan haju on viimeinen oire tässä tapauksessa. Se yleensä merkitsee sitä, että jotain pahaa on tapahtunut hänen veljelleen.” Beth sanoi, jolloin koko huone hiljeni. Sara järkyttyi. Mutta pahin oli vielä tulossa.

”Miten se voi olla edes mahdollista? Randall on ollut jo kauan kateissa, hänen olinpaikkaa ei edes tiedetä tähän päivään asti.” Dracule sanoi ja katsoi ensin Saraa, sitten Bethiä ja lopuksi sisartaan Minthaa. ”Miten se selittäisi tämän, että Sara sairastui tähän Bansheen Syndromaan? Siihen ei voi vaan normaalin sairauden tavalla sairastua, muuta kuin Kasvon muuttajat. Tässä ei ole vaan järkeä.” Mintha mietti päänsä puhki ja Sara seisoi hiljana järkytyksen alaisena.

Saran päässä alkoi pyöriä asioita. Hän yritti estää järkytyksen nousemasta ja yritti pitkää itkuaan sisällään. ”Mutta minähän olen ihminen.. En kai ole jotain muuta?” Sara ajatteli ja ei voinut itkullensa mitään. Hän tarrautui Bethin pehmeään käteen ja puristi sitä. Beth huomasi, miten toinen alkoi itkeä vuolaasti ja nappasi tämän syliinsä äkkiseltään. ”En halua olla mitään muuta. Minua niin pelottaa, Beth. Haluan vain olla minä, en kukaan muu.” Sara sai sanottuaan, jolloin Dracule, Regulus ja Mintha katsoivat itkevä Saraa. Silloin Regulus tajusi jotain.

Hotellin johtaja oli tullut pöytänsä takaa Saran ja Bethin luokse, laittaen kätensä Saran leuan alle ja nosti toisen kasvoja tämän silmien tasolle. ”Sinä olet sinä, etkä kukaan muu. Älä siitä murehdi. Meidän pitäisi murehtia, miksi ylipäätänsä sait Bansheen Syndrooman.” Regulus puhui Saralle kasvokkain, Saran yrittäessä hiljentää kyyneleitään. Ne murehtivat liikaa, yrittäen kiireesti päästä Saran pehmeille kasvoille. ”Anna anteeksi, että olen kohdellut sinua huonosti. Olen ollut huono työnantaja sinua kohtaan.” Regulus jatkoi, kumarsi ja kumarruttuaan katsoi Saraa hymyillen. Vanhemman miehen hymy tuntui kodikkaalta, lämpöiseltä.

Tällä kertaa mies välitti. Regulus lähti nopeasti takaisin pöytänsä luokse, istui alas ja vihelsi. Faith ilmestyi huoneeseen, kumarsi pienesti ja katsoi miestä, odottaessaan tulevaa käskyä. ”Lähetä soittopyyntö Kuma Ioharalle, Faith. Pyydä vastausta mahdollisiman pian kuin pystyt. Loput sinä tiedätkin.” Sir Regulus sanoi Faithille, nainen ymmärsi ja katosi savuna ilmaan.

”Normaalisti yllättyisin lääkärin valinnasta, mutta Kuma Iohara? Se hullu japanilais-nainen, joka sylkee verta vuorokaudesta toiseen?” Dracule sanoi ivaavasti, Minthan antaessa vihaisen katseen veljelleen. ”Sanoo mies, joka käy kerran kuukaudessa hänen luonaan.” Mintha sanoi Draculelle, joka lopetti yhtä nopeasti kuin aloittikin. ”Iohara on yksi muutamasta Kasvon muuttaja-lääkäreistä. Vaikka hän onkin hieman erikoinen ja omaa erikoisen tekniikan, niin ei ole lahjahevoseen suuhun katsomista.” Sir Regulus kertoi ja Dracule ymmärsi pointin, mitä toinen ajoi takaa.

Faith oli tullut äkkiseltään takaisin ja nosti syliinsä pienen vihkon, johon oli todennäköisesti kirjannut neiti Kuma Ioharan pyynnöt. ”Neiti Kuma vastasi ja sanoi pääsevänsä vasta loppuviikosta, hänellä on kädet täynnä muiden lääkäri-käyntien takia. Mutta hän tulee mielellään tarkistamaan Saran.” Faith sanoi Sir Reguluksen kiittäessä, Ilmattaren kadotessa jälleen. ”Se siitä sitten. Oletan, että Sara haluaisi levätä, mutta jos jaksaisit edes hieman tehdä töitä. Vaikka olit vielä koe-ajalla antamassani tehtävässäni, niin annan sinulle siitä vapauden. Olet osoittanut selkeästi, että sinulta löytyy motivaatiota täällä hotelilla työskentelemiseen. Tervetuloa, Sara Blackleaf.”

Sara käveli Bethin kanssa tämän huonetta kohti, jolloin Therra ja Dura olivat tulleet heitä vastaan vaatien Bethiä kertomaan, mikä Saraa vaivasi. Kun Beth sai kerrottua Saran tilanteen, Bethin sisko ja Dura olivat huolissaan toisesta ja halusivat auttaa kaikin voimin toista voimaan paremmin. Nelikko vaihtoivat määränpäätään kohti keittiötä, missä Dura keitti kaikille teetä ja joivat sitä rauhassa. Sara pyöritti sormiaan tee-kupin reunoja pitkin, katsellen syvänomaisesti hunajaisen ruskeaa teetä kupissaan. Se oli niin hypnoottista.

”Regulus siis sai Saralle lääkärin? Koska hän tulee?” Dura kysyi Saran nostaessa katseensa, sanomatta itse mitään. ”Loppuviikosta. Ioharalla on omat kädet niin kiinni muissa töissä, että pääsee vasta tuolloin. Ties mitä hän on taas keksinyt.” Beth sanoi seisten, nojaten keittiön irrallista tasoa vasten tee-kuppi käsissään. Sara katsoi nais-puolista Kasvon muuttajaa hetken, mutta käänsi katseensa nopeasti, ettei Beth vain huomaisi. ”No, Iohara on sellainen hullu tiedemies-nainen. Aina uutta lääkettä kehittämässä tai jotain muuta vastaavaa.” Therra sanoi istuessaan jakkaralla ja joi teetään mielellään lapsenomaisesti heiluen jakkarallaan. Kupin tyhjetessä Dura kaatoi automaattisesti lisää teetä Therralle, joka nautti yllin kyllin maukkaasta teestä. ”Mites Sara sitten? Antoiko Regulus hänelle sairaslomaa siihen asti vai mitä hän tekee?” Dura kysyi ensin Bethiltä, mutta Sara ehti ensin avaisemaan sanaisen arkkunsa. ”Hän sanoi, että jos jaksan tehdä edes jotain pientä tähän väliin, eikä niin kovin rasittavaa. Ainakin saisin nukkua vähän pitempään kuin te muut.” Sara sanoi ja Dura tuli tämän luokse. ”Hyvä sitten. Ainakin Sir Regulus näki uudessa valossa sinut ja antoi sinulle mahdollisuuden. Mutta muista sitten todellakin levätä. Olet oikea hirmu, kun pääset vauhtiin.” Dura sanoi leikitellen Saraa, joka sai ihmisnaisen että muut Kasvon muuttajat naurahtamaan.

Kerrankin Sarasta tuntui hyvältä. Kaikki tuntui niin oikealta sillä hetkellä. He olivat olleet keittiössä jo jonkin aikaa, Sara alkoi selkeästi väsyä pelkästä olemisesta. Hän halusi äkkiä sänkyyn, ennen kuin kuukahtaisi pystyyn. ”Minä menen tästä nyt nukkumaan, alan olla hieman väsynyt.” Sara sanoi pieni hymy suussaan. ”Hyvä on sitten. Tulen myöhemmin perässä, teen vielä iltapalan muulle henkilökunnalle toki ensin.” Dura sanoi Saralle, joka nyökkäsi toiselle. ”Hyvä yötä, Therra ja Beth. Nähdään aamulla.” Sara sanoi hymy suin ja lähti keittiöstä. Keittiö hiljeni, auringonlaskun oranssinpunaiset säteet ilmestyivät ikkunasta sisään.

Kävellessään lopultakin huoneeseen, Sara muisti jotain. Hän äkkiä juoksi takaisin keittiöön avaten oven niin kovaan, että Therra ja Dura pelästyivät Saran tuloa. Bethiä ei näkynyt missään. ”Lähtikö Beth tästä?? Minun pitäisi kiittää häntä.” Sara sai sanotuksi, Therran sanottua toisen olleen puutarhassa kastelu-puuhissa. Sara kiitti, sanoi hyvät yöt uudestaan heille ja lähti juoksemaan kohti pohjakerrosta, missä kylpytilat ja puutarha olivatkin. Pian tutuksi tullut pihlajainen holvikaari tuli vastaan ja Sara hiljensi vauhtiaan, ettei vahingossakaan tuhoaisi puutarhassa olevia kukkia ja pensaita. Varovasti hän käveli puutarhaa ympäri ja lopulta löysikin Bethin kastelemassa pienessä huvimajassa vaaleanpunaisia liljoja. Sara ei ollut kuunaan nähnyt mitään niin kaunista. Juuri kastellut liljat säkenöivät vesipisaroista, loistivat ikkunoista tullutta oranssinpunaista ilta-auringon säteitä.

Beth kyllä tiesi jonkun tulleen, tämä laski vesikannun alas ja kääntyi katsomaan, että Sara oli se, joka tullut puutarhaan. ”Toivottavasti sinulla olisi jopa ihan asiaakin kuin vaan katsella. Sinulle se on tullut pahaksi tavaksi.” Beth sanoi kiusatessaan toista, jolloin Sara alkoi punastua pienesti. ”En voi sille mitään. Mutta tulin tosiaan kiittämään sinua, Beth.” Sara sanoi ja Beth oli vähän ihmeissään. ”Kiittämään, minua? Mistä hyvästä?”

”Siitä, kun olit tukenani. Se tuntui kovin hyvältä, että edes joku jaksoi kuunnella murheitani. Ja se olit sinä, Beth. Kiitos siitä.” Sara sanoi ja huomasi, miten toinen häkeltyi ja alkoi punaa ilmestyä kasvoille. Se tuli Bethille hieman yllätyksenä. Beth nosti kastelukannun maasta ja alkoi kastelemaan, Saran ollessa vähän ihmeissään. ”Etkö aio sanoa että 'kiitos myös sinulle'? Veikö kissa kielesi vai?” Sara sanoi ja tuli tämän luokse, mutta Beth yritti estää toista katsomasta tätä kasvoille, mutta Sara ehti nähdä miten punainen toinen olikaan. Kuin punajuuri. Ei kai tämä ollut ihastunut tähän?

”Beth, sano jotain. Teinkö jotain väärin vai miksi nyt hiljennyit yhtäkkiä?” Sara sanoi ja alkoi katua sitä, mitä sanoikaan toiselle. ”Kuule, minä yritän nyt tehdä töitä. Kiitos kaunis siitä, että olin tukenasi, mutta minulla on nyt kädet täynnä. Hyvää yötä ja nähdään sitten aamulla.” Beth sanoi kasteltuaan liljat äkkiseltään ja lähti puutarhasta nopeasti pois, Saran jäädessä seisomaan vielä huvimajassa. Mitä äsken oikein tapahtui?

Yö meni Saralla murehtien. Dura nukkui sikeästi, jonka Sara halusi herättää ja kysyä sitä sun toista Bethistä. Tekikö hän jotain väärin, kun meni tuolla tavoin kiittelemään toista tuesta?

Mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Hän möyri sängyssä, vaihtaen asennosta toisen ja yriti saada unta palloon, mutta nyt siitä ei tullut mitään. Sara halusi vastauksia. Tämä nousi sängystään, asteli Duran sängyn luokse, istuuntui lattialle istumaan ja alkoi tökkiä toista hereille. ”Mikä on, Sara? Onko sinulla paha olo?” Dura sai sanotuksi ja haukotteli niin kovaan, että tämän suussa oli käärmeen lailla kaksi terävää kulmahammasta molemmissa sivuissa. Käärme mikä käärme. ”Ei ole paha olla. Tosin, taisin vahingossa suututtaa Bethin eilen illalla puutarhassa.” Sara sanoi laskiessaan päänsä Duran patjaa vasten. Dura käänsi kylkeään ja odotti toisen kertovan tarinansa. ”Vähän tuntuu siltä, että Beth olisi hiukan.. ihastunut minuun.” Sara sanoi Duralle, joka vähän yllättyi. ”Ei se tule yllätyksenä. Beth on ollutkin vähän tuollainen.. erikoislaatuinen Therran mukaan.” Dura sanoi ja Sara kurtisti kulmiaan. ”Johtuuko hänen ihmisviha siitä vai? Äläkä vaan sano, että hän ollut suhteessa ihmisen kanssa ja sekin meni päin kuusia ettei Kasvon muuttaja saisi tapailla ihmistä ja toisinpäin?” Sara kysyi Duralta, joka naurahti. Sara alkoi hieman mököttämään, jolloin Dura laski kättään sen verran, että saisi silitettyä toisen pehmeitä hiuksia. ”No ei todellakaan, ei ei. Bethin viha ihmisiä johtuu siitä, kun ihmiset alkoivat tuhota Rautarouvien pyhiä temppeleitä Monbetsussa, Japanissa. Kai olet tietoinen siitä, että Therra ja Beth ovat Japanilaisia?” Dura sanoi ja Sara helpottui kuultuaan oikean syyn. ”Vähän arvelinkin, mutten uskaltanut kysyä keltään loukkaamatta heitä. Täällä Merribournessa on todellakin vähän kaikenlaista porukkaa töissä. Luojalle kiitos.” Sara sanoi Duralle, joka hymyili. ”Sitä paitsi, kyllä Beth siitä leppyy. Hän on aina vähän tuollainen ärripussi, joka vaan tarvitsee jonkun, joka pitää huolen hänestä. Mutta mene nyt nukkumaan äläkä murehdi asioista enempää. Ne löytävät paikkansa tässä elämässä.” Dura sanoi ja antoi pienen suukon Saran poskelle, joka suukotti vuorostaan toisen otsaa.

”Hyvää yötä, Dura. Nuku hyvin ja näe unisia ötököitä.”

”Hyvää yötä, Sara. Kauniita unia, pikkuinen.

Huoneessa kuului hiljaisuus. Se oli uninen, onnellinen hiljaisuus kohti uutta, tulevaa aamua.

6. kappale ”Kuolema on luonnon tapa kertoa sinulle hidastavan tahtiasi.”

Aamun koittaessa, ei Sara tuntenut oloaan huonoksi. Hän ei ollut pitkään aikaan nukkunut niinkään hyvin, etenkin sen jälkeen, kun koki elämänsä kamalimman hetken.

Sara käänsi sen verran päätään, että näki, kuinka suloisesti Rosalie oli jäänyt tämän rinnalle koko yöksi nukkumaan. Saraa hymyilytti. Tällä kertaa hän kääntyi kunnolla Rosalien eteen ja jäi katsomaan, miten rauhallisesti toinen nukkui. Kuin hänellä olisi kaikki hyvin.

Pitkän tuijotuksen jälkeen, Sara silitteli hieman Rosalien pehmeitä kasvoja ja nousi itse sängystä ylös. Sarasta tuntui erittäin heikolta, kun yritti nousta sängystä omin voimin. Hän ei halunnut herättää Rosalieta ja tuskin toinen jaksaisi kantaa tätä kylpytiloihin, Rosalie näytti niin heiveröiseltä. Niin pieneltä. Sara hieroi kasvojaan ja häneltä kuului niiskutusta. Hän istui sänkynsä laidalla, katsellen jalkojaan. Hänellä oli vankat jalat, mutta silti niin sirot. Hänen varpaansa eivät olleet mitenkään erikoiset, ihan normaalit ne olivatkaan.

Huoneeseen koputettiin hiljaisesti, varmaan tulija luuli, että Sara oli vielä hereillä. Tulija oli Beth. ”Huomenta, luulin sinun olleen vielä nukkumassa. Miten on vointisi, Sara?” Beth kysyi oven takaa Saran pyytäessä toista tulemaan sisään. Beth tuntui vaivaantuneelta, mutta tuli silti ihmisnaisen pyynnöstä. ”En tiedä oikein. Keho sanoo, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa, mutta mieli taas on sitä mieltä, että ei minun tarvitsisi huolehtia, koska se luulee menevänsä ohi. Olenkohan minä tulossa hulluksi?” Sara kysyi Bethiltä, joka kaatoi Duran vesikannusta Saralle lasillisen kylmää vettä. ”Tuskit tulet hulluksi. Dura meni juuri puhumaan Reguluksen kanssa ja pyysi paikallista lääkäriä tulemaan katsomaan sinua. Uskoisitko sen vätyksen oikeasti olleen sinusta huolissaan?” Beth kertoi ja Sara miltein joi vettä väärään kurkkuun, kun kuuli Bethin suusta, että välitti. Nyt on muutos tapahtunut. ”Eikö hotellissa olekaan lääkäriä? En edes tiedä, kuinka moni teidän lisäksi täällä työskentele.” Sara tokaisi ja joi kiltisti vesilasinsa tyhjäksi, ojentaen lasin Bethille eleenä, että haluaisi lisää. ”Täällä on vielä yksi työntekijä, jota et ole nähnyt. Hän on Fargo, hotellin seppä. Tosin me muut kutsumme häntä Jousimieheksi, häneltä meinaan löytyy aseita koko lailla omassa kehossaan kiinni.” Beth kertoi Saralle, joka vain kuunteli rauhassa. Miten Beth olikaan muuttunut niin paljon muutaman päivän tai viikon aikana Saran aloitettua Hotelli Merribournessa? Oli miten oli, Sara piti Kasvon muuttajan uudesta tavasta osoittaakseen, että haluaisi olla ystäviä. Ehkä jopa muutakin.

Sara oli samalla vihjaissut haluavansa pesulle, mutta siirtyi sängyltään sen verran, näyttäen Rosalien nukkuvan yhä niin sikeästi. Beth lupautui auttamaan toisen sängystään ottamalla Saran reppariin toisen yrittäessä pitää vaihtovaatteitaan sylissään. Hän oli todellakin aliarvioinut Bethin kykyjään olla vahva ollakseen Rautarouva, toisen hintelä olemus olikin vain kulissi sille kaikelle vahvuudelle.

Kylpytiloissa Beth istui ja odotti toista rauhassa, kun Sara pääsi turvallisesti suihkun puolelle. Bethille se taisi tuottaa hieman tuskaa, sillä hän punasteli kuin punajuuri Saran alettua riisuutumaan yövaatteistaan, jotka kaipasivat pyykkäämistä. Ne haisivat hielle, pelolle ja tuskalle. Suihkussa Sara sai aikaa ajatella. Kaikki oli niin muuttunut yhdessä ajassa, hetkessä ja se sai Saran vain jotenkin ajattelemaan tulevaisuuttaan. Hän halusi maksaa velkansa pois, jättää hotellin taakseen löytääkseen veljensä kaiken sen jälkeen. Tietämättään Sara alkoi kyynelehtiä suihkussa. Onneksi suihkukoppi jätti sen niiskutuksen sisälleen, ettei Beth kuullut toisen valittelua. Nyt Sara alkoi itkeä.

Hän nosti katseensa kohti suihkun ilkeänväristä kattoa. Se alkoi oksettamaan Saraa. Jos hän saisi juuri sillä hetkellä nähdä veljensä, jotta tietäisi toisen olleen elossa. Se ikävä, kaipuu, lämmin turva oli poissa.

”Sara? Onko kaikki hyvin?” kuului Bethin ääni suihkukopin oven takaa. Sara hätkähti. Hän ei huomannut ajan kulua ja nyt hän vain seisoi suihkussa odottaen jotain. Sara haistoi tupakin savun, jolloin hän aavisti toisen pitävän tälle seuraa ainakin jonkin aikaa. ”On minulla, harhailin vain ajatuksissani. Ja onko sinun ihan pakko polttaa täällä? Minua alkaa yököttää.” Sara tokaisi Bethille, joka vain naurahti oven takana. ”Pahoitteluni. Kuule, saanko kysyä erästä asiaa, Sara?” Beth kysyi Saralta, toisen tullessa suihkusta pois valkoinen pyyhe ympärilleen ja katsoi Kasvon muuttajaa. ”Antaa tulla vain. Painaako sinua jokin?” Sara kysyi Bethiltä.

”Oliko sinulla koskaan ollut aikoja, että olet pelännyt kuolemaa?” Beth kysyi, saaden Saran vähän pelästymään. Mutta olihan siinä vähän järkeäkin, toinen oli Rautarouva ei pystynyt oikein tunteman kipua taikka kuolemaa. Sara istui Bethiä vastapäätä penkille ja katsoi kohti jalkojaan. ”Ainahan minä. Sotilaana jouduin kokemaan sitä paljon, mutta siihen alkoi jopa tottua. Kaikki lähimmäiset, toverini ja muut vain katosivat yksitellen, yksi kerrallaan. Joku kuoli vammoihinsa, toinen taas vain tappoi itsensä. Mutta isoveljeni opetti, että kuolemaa ei pidä pelätä. Se tulee aikanaan, nopeasti tai hitaasti. Kuolema on luonnon tapa kertoa sinulle hidastavan tahtiasi.” Sara selitti ja oli tavallaan tohkeissaan. Hänelle tuli lämmin olo, kun sai edes mainita veljestään. Mutta se kaipuu, hieman kylmä, niin surunomainen kaipuu. ”Kaipaat veljeäsi, etkö vain?” Beth kysyi. ”Kaipaan niin liikaakiin. Randall vain jätti minut armeijan turvapisteelle menettettyämme äitimme ja lähti omille matkoihinsa. Hän käski minun ajatella äitiä ja odottaa tulevaa, lisäten tulevansa pian takaisin.”

Sara hiljeni. Beth katsoi surullisen näköistä ihmistä ja hymyili. ”Veljesi sentään lupasi sinulle. Hän kyllä tulee takaisin. Tiedän, miltä sinusta tuntuu.” Beth sanoi ja nappasi Saran kädestä kiinni, puristaen hellästi ja sai Saran hymyilemään. ”Niin. Uskon, että Randal tulee jonain päivänä takaisin ja selittäen, miksi hän lähti. Kiitos Beth.”

Saran jaksettua kävellä omin jaloin, Beth saattoi toisen tämän huoneelle, jos toinen päättäisi ettei jaksaisikaan kävellä. He pysyivät hiljaa, vaiti. Tuntui jokseenkin tukalalta, jotenkin karmaisevalta. Sara alkoi haistaa mädän lihan jostain. Hän äkkiä siirsi kätensä suunsa eteen ja yritti pitää vatsahapponsa sisällä. Beth huomasi toisen, tarttui ihmisnaisen vapaasta kädestä kiinni ja odotti. ”Tuntuko pahalta?” Beth kysyi. Sara nyökkäsi. He olivat pysähtyneet hetkeksi käytävälle, Kasvon muuttajan pitäessä yhä Saran kädestä kiinni. Sara ei sanonut mitään, myös Beth oli hiljaa. Kuitenkin Sara laski kätensä ja veti henkeä. ”En tiedä, aloin vain haistaa mädän lihan jostain.. Luulin jo, että oksennan kohta.” Sara sanoi ja katsoi Bethiä, jonka silmät levähtivät auki Saran sanottua, että haistoi mädän lihan. ”Minä tiedän, mikä sinua vaivaa! Tule, me mennään nyt Reguluksen luokse ja heti!” Beth sanoi ja alkoi vetämään toista hellästi mukaansa. ”Miten niin tiedät ja miksi meidän pitää mennä Reguluksen luokse?!” Sara alkoi kysymään toiselta, muttei saanut vastausta Kasvon muuttajalta.

Nyt Sara vain toivoi, ettei kyseessä ollut mitään vakavaa. Hän pelkäsi kuollakseen.

5.kappale ”Kaikki mitä minä muistin siltä illalta, oli veri.”

Saran herätessä aamulla omalla sängyllään, ihmetellen huonoa oloaan, joka yhä vaivasi häntä. Tuntui aivan siltä, etei hän olisi nukkunut vuosikausiin. Hän oli jotenkin nukkunut yönsä huonosti, vaikka vivahdus hyviä unia pitivät huolen siitä, ettei hänellä olisi kipuja.

Kääntäessään päätään herätyskelloa kohden, oli kello vasta viisi aamu yöllä. Ei edes lähellä työpäivän alkua. Sara hieroi otsaansa, tuntien miten hiki valui kuin olisi käynyt saunassa. Pian kuului ääni Saralta, joka sai Duran heräämään, vaikka kiinalais-nainen ei itse ollut vielä kunnolla herännyt aamu-toimiinsa. ”Hei, huomenta pikkuinen. Miten on vointisi?” Dura kysyi tullessaan Saran luokse, joka silitti Saran päätä hellästi, mutta lämpimästi. ”Niin huono olo. Minun ei pitäisi olla kipeänä, olen vittu soikoon vielä koeajalla..” Sara manaili ja oli aikeissaan nousta sängystä, mutta Dura kielsi tätä, jos tämän olo vain pahenisi. ”Sara ei, sinun täytyy nyt levätä. Oikeasti. Olen huolissani, jos sinulle käy pahasti. Ole kiltti ja lepää, vaikka minun vuokseni.” Dura sanoi huolestuneesti Saralle, joka ei aluksi meinannut uskoa toista, mutta kun Dura halusi sitä niin kovasti, ei Sara tapellut toista vastaan vaan meni takaisin sänkyyn makaamaan, odottaen unen tuloa. ”Koita edes vähän aikaa levätä, puhun Reguluksen kanssa. Jos jaksat, niin voin tehdä sinulle Enkelin Juuri-mehua että aamupalaa vointiisi.” Dura sanoi ja siliti Saran hiuksia, ihmisnaisen onnistuessa lopulta nukahtamaan.

Dura käveli kiivaasti. Hän yriti etsiä Therraa, jota ei näkynyt ruoka-salissa aamiaisen aikoihin eikä henkilökunnan tiloissa. Dura halusi kertoa välttämättä Therralle ensin, ennen kuin kertoisi Sir Regulukselle Saran voinnista, jos se edes saisi herran kylmän kuoren rikkoutumaan.

Kauan etsittyään Therraa hotellista, Dura lopultakin löysi hänet pyykkituvasta, mistä vähiten hänet voisikaan löytää. ”Mitä tapahtui sille, että nähdään aamupalalla, Therra? Odotin sinua ja jouduin metsästämään sinua jokaisesta nurkasta.” Dura sanoi vihastuneen oloisena Therralle, joka viikkasi kylpylä-osastolle meneviä t-paitoja. ”No anteeksi, en tiennyt että minun piti pyykätä vuorosta. Inhoan sitä, miten Beth käskyttää. Olen ollut aamu-viidestä asti, jäi minun kohdalta aamiainen väliin. On niin kova nälkäkin..” Therra kiusoitteli ja koitti saada toiselta Kasvon muuttajalta sympatiaa, mutta Duran ilme ei värähtänyt. ”Sara ei vain voi hyvin. Enkelin Juuret auttoivat juuri ja juuri. Mitä me nyt teemme? Minun on puhuttava Regulukselle siitä, miten Sara voi huonosti.” Dura sanoi Therralle, joka jatkoi viikkaamista, katsoessaan Dura välillä. ”Oletko edes varma, että ne juuret edes auttoivat häntä? Jos tämä muutos vain stressaa häntä, ehkä se on syy tähän kaikkeen.” Therra sanoi ja hymyili, mutta Dura löi häntä otsaan ja katsoi toista vihaisen oloisena. ”Sinä niin välitit eilen hänestä. Sinulla on taas tuo kylmä katse naamallesi, joten pyyhi se virne naamastasi ja osoita, että olet huolissasi.” Dura sanoi Therralle, lopettaen viikkaamisen kesken. Therra katsoi t-paitoja hetken ajan, alkoi purra huuliaan ja hengitti syvään. ”Sara on jumalauta koeajalla. Hänellä on Reguluksen luottamus-testi meneillään. Jos Sara kusee sen, niin sitten hänen aikansa on päätepysäkillä. Mieti sitä, Otherea.” Dura sanoi lähtiessään pyykkituvasta pois, Therran jäädessä paikoilleen ja alkoi itkeä. Ei hän voi luonteelleen mitään.

Saran yrittäessä nukkua pahaa oloaan pois, hän näki unta. Unta hänen veljestään. Unesa Randall katsoi Saraa mustan terva-järven keskeltä kylmän oloisena. Sara katsoi veljeään, kuin olisi nähnyt aaveen tai vastaavaa. Tämä yriti kävellä järven keskelle, mutta terva hidasti Saran vauhtia ja aina, kun Sara astui askeleen, tuntui siltä, että hän vajoaisi terva-järven pohjaan. Ollessaan metrin päässä veljestään, Sara ojensi kättään tälle ja odotti, että Randall ojentaisi omansa. Tuntui kuin Randall olisi laihtunut, kuihtuneen näkyinen kun hän oli Saran edessä. Saraa ahdisti. Ja pelotti. ”Nyt olisi aika juosta, Sara.” Randall sanoi Saralle, joka ihmetteli mitä tämä tarkoitti, mutta jokin veti Saraa terva-järven alle. Kuin olisi hukkumaisillaan tervan mustuuteen.

Silloin kuului huuto. Korvia vihlova ääni, joka sai miltein kaikki Saran ympärillä särkyvän. Huuto kuului tutulta.

Avatessaan silmänsä, Sara ei enää ollut terva-järven pohjalla. Kaikkialla on pelkkää tyhjyyttä, se sai Saran ahdistumaan. Hän oli yltä päältä tervassa, se tuntui nihkeältä. Jälleen kuului korvia vihlova huuto. Sara piteli korviaan, sillä ääni teki kipeää ja sai Saran polvistumaan maahan. Hän halusi kaivautua johonkin piiloon, johonkin turvaan.

Pian hänen edessään oli hahmo, ollen yltä päältä tervassa. Sara ei tunnistanut hahmoa, mutta tiesi sen olleen nainen. Hän oli ottanut kätensä pois korviensa päältä, mutta heti se hahmo alkoi jälleen huutamaan. Sara jatkoi päänsä piteliä ja tunsi, miten hänen koko kehoonsa sattui. Hän halusi tuon kaiken loppuvan. ”Anna minun olla!” Sara huusi takaisin hahmolle, joka vetäytyi jonnekin. Kuin Sara olisi mennyt ajassa taaksepäin, sillä hän näki Randallin terva-järven keskellä. Tällä kertaa Randall alkoi vajota hetki hetkeltä pimeyden keskelle, kaiken sen mustuuden sisälle. ”Älä jätä minua Randall! Randall kilti, älä jätä minua taas yksin!” Sara huusi. Se oli kuin hidastetusta elokuvasta.

Sara juoksi niin lujaa kuin pystyi, - niin likaisena tervasta - , veljensä juokse. Mustat kädet ilmestyivät tervan pinnan alta estämään Saraa pääsemästä veljensä luokse, joka näytti kuihtuvan tämän edessä. ”Et voi jättää minua taas yksin, Randall! En halua olla yksin enää!” Sara huusi kurkkuaan myöden, Randallin lopulta huomioidessa sisarensa.

Mies katsoi Saraa kylmästi, kuin tämä ei olisi merkinnyt hänelle mitään. ”Muistatko, mitä tapahtui sinä yönä? Muistatko, kun kannoin sinua sylissäni, pois kotoa? Muistatko, Sara?” Randall kysyi ja Sara katsoi ihmeissään. ”Randall, en minä muista! Olin niin pieni, että ole varma, etten tiedä mistä sinä edes puhut.” Sara sanoi itku kurkussa, tuntien miten hänen molemmat silmänsä verestivät. Se todellakin teki kipeää.

”Kaikki mitä minä muistin siltä illalta, oli veri. Se oli päivä, jolloin me molemmat tiesimme sen päivän koittavan.” Randall sanoi ja se sai Saran järkyttymään. Hän lopulta muisti, mitä hänen veljensä tarkoitti. Silloin uudestaan, Randall käski toista juoksemaan. Tällä kertaa hänen piti juosta niin kauas, kunnes terva loppuisi ja alkaisi ranta tulla vastaan. ”En aio jättää sinua, Randall. Ei enää ikinä. Minä niin lupaan sinulle.” Sara sanoi veljelleen, joka lopulta katosi terva-järven pohjalle, hymyillen pienelle sisarelleen. Saran silmiä kirveli.

Hän hieraisi silmiään ja katsoessaan kättään, Saran käsi oli veressä. Sara pelästyi ja tunsi, miten hänen silmänsä olivat kuin tulessa. Se todellakin teki kipeää, että Sara alkoi huutamaan. Hän huusi niin kovaa, että varmana koko hotelli kuulisi miten hän oli kivuissa.

Ovi avattiin nopeasti, Duran tullessa huoneeseen, nähden miten paniikissa toinen oli. Tämän silmät verestivät punaisina kuin puu hiilloksilla, totta kai se tuntuu kipeältä. ”Voi luoja, voi luoja. Sara-pikkuinen, rauhoitu. Kaikki on hyvin, ei mitään hätää.” Dura sanoi kaapatessaan toisen halaukseen, oven avautuessa toistamiseen. Tällä kertaa tulija oli Beth, joka oli henkilökunnan kerroksessa. ”Kuulin huudon. Onko jotain sattunut?” Beth kysyi ja huomasi, kuinka Dura rauhoitteli ihmisnaista parhaansa mukaan, joka jatkoi itkemistä. ”Se on Sara. Ole kiltti ja hae kosteita pyyhkeitä äkkiä!” Dura huusi Bethin lähdettyä niinkin nopeasti kun pystyi.

Ihmisnaisen rauhoituttuaan Duran sylissä Beth oli tullut Rosalien kanssa, jolla oli ensiapu-laukku mukanaan. Beth antoi Duralle kosteita pyyheitä ja alkoi niillä puhdistamaan toisen silmät, jotka olivat paakkuuntuneet kuivasta verestä. Beth että Rosalie olivat järkyttyneet. ”Sara on kovissa kivuissa, annatko Rosalie kipulääkkeitä?” Dura kysyi itku kurkussa Rosalielta, joka antoi ensiapu-laukusta lääkkeitä etsittyään tovin niitä. Beth otti Duran yöpöydältä vesilasin että kannun, jonka sitten antoi Duralle. ”Juo, olet itkenyt. Veden juominen pitäisi tasoittaa oloasi.” Beth sanoi Duralle, joka antoi ensin lääkkeet Saralle. Hän otti lasin vastaan, mutta antoi sen Saralle, joka mukisematta joi sitä. ”En voi vaan käsittää. Ei täällä ole kukaan sairastunut tällä tavoin, en edes tiedä, mikä Saralla voisi olla. Minua niin pelottaa.” Dura sanoi Bethille, joka katsoi Duran sylissä lepäävää Saraa.

Pian oli Rosaliekin ihmisnaisen sängyllä, joka osoiti Duralle, että voisi laskea Saran makaamaan koko pituudelleen sängylle. Saran maatessa sängyllä, Dura alkoi silittelemään toisen hiuksia ja kasvoja, Amerikanjuudaksen puun kukkien syntyessä Rosalien merenvihreisiin, kiharaisiin hiuksiin. Rosalie sitten suukotti toisen otsaa, joka sai Saran hengittämään negatiivisen virtauksen kehossaan ulos. Sitten Rosalie suukotti ranskalaisen suukon, ensin vasemmalle poskelle, sitten oikealle. Sara alkoi rentoutua ja kiertyi sängyssään sikiöasentoon. Vielä kerran Rosalie suukotti pienesti ihmisnaisen huulia, Duran ja Bethin katsoessa vastaanotto-virkailijaa ihmeissään. Yksi suukko vielä Saran nenänpäälle, jolloin ihmisnainen alkoi virota. Sara ei sanonut mitään, vaan katsoi Rosalieta mielellään, joka jatkoi hiuksilla leikkimistä. Ihmisnainen oli käpertynyt lähemmäksi Kasvon muuttajaa, lopulta rauhoittuen ja unohtaen sen kaiken pahan, negatiivisen energian jonka oli kokenut.

Karmaisevan kokemuksen jälkeen, Sarasta tuntui ontolta. Hän oli väsynyt, halusi vain levätä ja unohtaa sen hetken, jonka oli juuri kokenut. Rosalie oli yhä ihmisnaisessa kiinni, antaen hiljaista lohtua ja lämpöä, mitä hän kaipasikaan. Sara ei nähnyt huoneessa ketään muuta kuin Rosalien, joten todennäköisemmin Dura ja Beth olivat jättäneet kaksikon olemaan, etenkin Saran lepäämään. Sarasta tuntui kamalalta.

Hän niin kaipasi veljeään, jonka olinpaikasta ei ollut tietoa. Sara ei edes tiennyt, oliko Randall edes elossa. Viimeksi hän näki veljensä silloin, kun Randall jätti tämän eräälle armeijan turvapisteelle ja käski naista elämään omaa elämää. Sara ei ymmärtänyt, miksi Randall jätti hänet. Sitten hän muisti, että Randall sanoi muistavansa sen yön. Yön, jota Sara yritti unohtaa.

Se oli yö, jolloin Saran ja Randallin lapsuus sysättiin syrjään. Se oli yö, jolloin he menettivät kaiken, mitä he rakastivat kaikista eniten.

4. kappale "Minä vain haluaisin olla olemassa."

Hotelli Merribournessa kuului syvä hiljaisuus keskiyön pimeydestä aamu-aurinkoon asti. Sara alkoi herätä hiljalleen, kun tunsi miten auringonsäteet yrittivät saada toista kiivaasti hereille vaikkei toisella ollutkaan niin kiire herätä. Hän käänsi kylkeään ja näki, kuinka suloisesti Dura nukkui omalla paikallaan suuren ikkunan alla, pienten käärmeiden tuhisten paikoillaan. Sara hymyili, kääntyi selälleen ja alkoi venyttelemään jäseniään kissa-eläimen lailla. Jonkin aikaa hän katsoi huoneen kattoa, tuijotti sitä kuin olisi odottanut jotain.

Käännettyään päänsä yöpöytänsä kelloa kohden, hän huomasi kellon olleen vasta puoli seitsemän aamulla. Hänellä olisi vielä aikaa nukkua, koska työt alkoivat puoli yhdeksän aikoihin, mutta hän halusi osoittaa kaikille, että kykenisi siihen ja nousi sängystään aikeissaan lähteä suihkun lämpöön. Sara oli ottanut kaikki tarvitsemansa mukaan, lainasi Duran valkoisia tohveleita ja lähti ulos huoneesta hymysuin.

Käytävässä tuntui yhä se samainen, öinen hiljaisuus. Kuin aika olisi pysähtynyt. Missään ei kuulunut minkäänlaisia ääniä, joten hotellin väki saisi nukkua kaikessa rauhassa ilman mitään häslinkejä. Tosin hän alkoi kuulla jonkun muun kävelevän käytävällä, joka paljastui hiljaiseksi Rosalieksi, jolla oli yllään vaaleansininen, pitkähihainen silkkikimono ja hiukset suurella nutturalla. ”Huomenta Rosalie. Olemme kai kaksin hereillä.” Sara sanoi, druidin hymyillessä jälleen kauniisti kuin aina. ”Olisin aikeissa mennä kylpyyn, mutta en taas muista missä suunnassa se olikaan. Näyttäisitkö tien, Rosalie?” Sara kysyi toiselta, joka nyökkäsi ja ojensi kättään toiselle, jonka mielissään ihmisnainen otti vastaan. Rosalie vei toisen kylpytilojen suuntaan, joka oli siinä aika lähellä, mutta ovelasti piilossa. Rosalie pysähtyi ja laittoi oikean kätensä asentoon, jossa hänen peukalonsa oli etusormen alapuolella peukalon kynnen osoittaessa ylöspäin, Sara ymmärsi. Merkki tarkoitti kylpyhuonetta, jota Rosalie osoitti ensin sormellaan ja tehden merkin vielä uudelleen Saran katsoessa toista. Sara laittoi kätensä samanlaiseen asentoon ja toisti merkin muutamaan kertaan, josta Rosalie tuntui innostuneen, sillä hänen merenvihreisiin, niin kiharaisiin hiuksiin alkoi ilmestyä jälleen kerran vaaleanpunaisia Amerikanjuudaksen puun nuppuja. Sara tajusi, kuinka toinen halusi kommunikoida hänen kanssa, muttei voinut puhua käyttäen omaa suutaan, eihän toinen kyennyt enää puhumaan. Sen lisäksi, Sara näytti antavan toiselle toivoa. Toivoa, minkä Sara oli jo karistanut astuessaan ensimmäistä kertaa Hotelli Merribourneen, aavistellen ettei häntä hyväksyttäisi. Mutta nähtävästi edes joku oli hyväksynyt hänet sellaisenaan kuin hän oli.

Lopulta Sara itse teki liikkeen kädellään, laittaen kätensä muuten nyrkkiin mutta pikkurilli oli itse pystyssä. ”Lupaan sinulle, ettet jää tästedes yksin. Olisi mukavaa työskennellä yhdessä, Rosalie.” Sara sanoi, Kasvon muuttajan katsoessa hämillään toista mutta pienet, lämpivät kyyneleet ilmestyivät naisen kasvoille, jolloin Rosalie teki samoin kuin Sara, laittoi kätensä nyrkkiin pikkurillin ollessa pystyssä ja kaksikko laittoivat toistensa pikkurillit kiinni toisiinsa. Aika tuntui kaksikon kesken pysähtyneen, jolloin Sara muisti että hänen pitäisi valmistautua Sir Reguluksen luottamus-kokeeseen, tosin kylpeminen ensin.

Rosalie oli jo lähtenyt hyvin mielin, jolloin Sara meni kylpytiloihin peseytymään. Miehille ja naisille oli omat tilat, kuin olisi palautunut lukion aikoihin jossa hän olisi tullut urheilu-harrastustensa jälkeen kylpytiloihin peseytymään. Mutta nyt ei ollut aikaa muistella, oli aika toimia. Hän halusi Sir Regulukselta hyväksynnän. Muusta hän ei välittänytkään, vain itse johtajan hyväksynnän. Kylvettyään rauhassa, Sara sai tarpeekseen kylpemisestä ja tultuaan suihkusta pois, hän kietoi hiuksensa löysälle nutturalle ennen kuin hän menisi pukuhuoneeseen pukeutumaan uusiin työvaatteisiinsa. Ne näyttivät ja tuntuivat tylsiltä, aiheettomilta. Miten hän tulisi kestämään sen kaiken, jos kukaan – paitsi Rosalie – ei tulisi arvostamaan uutta työntekijää, joka oli rodultaan ihminen? Jos Regulus päättäisikin hotkaista Saran parempiin suihin, niin siihen loppuisi hänen hiljainen tarina elämästään. Sara pysäytti turhat ajatuksensa ajattelemalla hyviä asioita, ennen Hotelli Merribournea. Se sentään sai Saran edes vähänkin hyvälle tuulelle, ja ei aikaakaan kuin Saralla oli taas hyvä olla. Ei ollut enää pahaa ajateltavaa mielessä.

Uusi työ-asu yllään Sara pääsi hyvin mielin lähtemään toteuttamaan Sir Reguluksen toivetta, joka oli niin täydellinen Saralle hoidettavaksi. Hän tunsi selkeän yhteyden niihin aikoihin, kun Sara toteutti unelmaansa sotilaana, vaikka siinäkin oli hyvät että huonot puolensa. Sara nappasi Faithin antaman, vanhan pronssisen avaimen housujen taskustansa, katsoi sitä hetken ja avasi hyväntuulisesti asevaraston avaimellaan. Avattuaan oven Sara meni hyvin mielin asevarastoon sisään, jonne hän sitten jäi iltaan asti tajuamattaan ajan kulkua.

Oltuaan aamusta asti ilta-auringon paistaessa suurista ikkunoista, tiesi Sara, että ilta koittaisi lopultakin. Hän istui lattialla suuren punaisen persialais-maton päällä lootus-asennossa, pieni käsi-ase sylissään jota hän ahkerasti putsasi, katsahtaen ulos ikkunasta. Ilta-taivaassa oli punaisen ja oranssin sävyjä, ilmoittaen lämpöisestä mutta jokseenkin kylmän yön saapuessa hotellin ulkopuolelle.

Jossain hänen selkänsä takana kuului jonkun askeleet, olettaen henkilön olleen joko Faith tai Sir Regulus itse, mutta se osoittautui vääräksi. Kyseinen henkilö tarkkaili Saraa ja hänen tekojaan mielenkiinnolla, eikä Sara välittänyt siitä, että hänellä oli katsoja katsomassa Saran puuhia.

”Kauanko oikein aiot tuijottaa minua, Beth? En pidä siitä, että minulla on yleisöä.” Sara sanoi vakavan oloisesti, saaden Bethin naurahtamaan pienesti. ”Kai saan olla utelias. Onko se kiellettyä sinusta?” Beth kysyi ja Sara laski käsi-aseen vierelleen kääntyessää Bethin suuntaan. Kumpikin pysyi hetkellisesti hiljaa, Bethin katsoessa Saraa mutta Sara katsoi punaista persialais-mattoa ennemmin kuin katsoisi toista suoraan silmiin. ”Onhan se. Tulit kysymättä lupaa huoneeseen, joka on täynnä aseita. Olisin voinut yhtä hyvin tappaa sinut, mutta en usko, että mikään näistä aseista ei saisi sinua tai sisartasi maahan millään keinoin.” Sara sanoi hymysuin, lopulta uskaltaen katsoen Bethiä silmiin. Toisella oli niin kauniit, sinisen harmaat silmät. Kuin olisi katsonut tuhansia tähtiä taivaalla iltaisin.

”Totta. Minua ja Therraa ei voi näillä aseilla tappaa.” Beth sanoi, Saran katsoessa toista pitkään epäilevästi. ”No miten teitä Rautarouvia voi sitten tappaa, jos nämä aseet eivät kykene kerran siihen? Vai onko teidän tappamiseen edes oikeanlaista keinoa?” Sara kyseli Bethiltä, joka oli hiljaa eikä sanonut mitään aluksi. Sen sijaan, että sanoisi, Kasvon muuttaja nappasi housujen taskusta tupakki-askin, ottaen tupakin ja etsi sytkäriään toivottoman oloisesti. ”Minulla olisi tulta. Jos sytytän tupakkisi, niin kerrotko sitten minulle? En paljasta sitä kelleen, jos se on niin salaista tietoa.” Sara sanoi silmät kirkkaina Bethille, joka sormellaan käski toista luokseen. Sara nousi nopeasti ylös, otti taskustansa Sullyn antaman sytkärin ja sytytti toisen syöpäkääryleen. Siitä lähti kitkerä savu, että Sara alkoi voida pahoin.

”Basiliskin myrkky on ainoa keino, millä saa Rautarouvat kaatumaan. Teille ihmisille että muille Kasvon muuttajille lamaannuttaa ensin, jonka jälkeen se muuttuu hitaaksi ja erittäin kivuliaaksi kuolemaksi noin kahden tunnin sisällä. Meille yksikin pisara on vaaraksi, Basiliskin myrkky on niin hapokasta, että voimme palaa karrelle.” Beth sanoi ja nyt vasta Saraa alkoi kaduttamaan, että meni kysymäänkin. Mutta parempi näin, että ihmisnainen sentään tiesi, jos joskus tapahtuisi toisin. ”Loppuen lopuksi karu kuolema meille. Kukaan ei voisi odottaa tulevaa loppuaan.” Beth sanoi nojatessaan asevaraston ovea vasten, Saran ollessa toisen vierellä. ”Onko se sinusta kurjaa, kun tietää kuolema odottaa nurkan takana?” Sara kysyi Bethiltä, joka katsoi Saraa silmäkulmiensa takaa. ”Ehkä. Odotitko itse, kun olit vielä armeijassa? Siellä vasta kuolema riehuu, tuo mukanaan vaan surua, pelkoa ja ruttoa.” Beth kysyi ja jatkoi. ”Tämä maailma on yhtälailla meille suuri taistelu-tanner. Kaikki on pielessä, ekonomisesti että henkisesti plus fyysisesti. Onko meillä edes muutakaan vaihtoehtoa?” Beth sanoi lopetettuaan kiivaan mielipiteensä maailmasta, jota vaivasi rutto nimeltä Downshiftaus.

”Minä odotin kuolemaa aina. Olin jo menettänyt kaiken välittämäni ja pelkäsin, ettei minulla olisi enää paikkaa. Minä vain haluaisin olla olemassa.” Sara sanoi Bethille, joka katsoi ihmis-naista ihmeissään Saran mennessä nostamaan käsi-aseen maasta, vieden aseen omalle paikalleen ruskeaan mahonki-lipaston veto-laatikkoon. Hiljaisuus velloi varastossa. Siellä haisi kuolema.

”Loppuen lopuksi, olet aika suuri-luonteinen, Blackleaf. Olen yllättynyt.” Beth sanoi hymy suunpielissään, katsoen Saran selkää toisen korjatessa siivous-välineitä takaisin paikoilleen. Ihmis-nainen tunsi olonsa turvatuksi. Pian sen jälkeen, Bethin läsnäolo kaikkosi, jolloin Sara uskaltautui kääntymään kohti ovea. Sara huokaisi syvästi ja poistui itsekin huoneesta, sulkien asevaraston oven avaimellaan. Asevaraston ulkopuolella hän laski päätään ovea vasten ja sulki silmänsä. Hän nojautui ovea vasten, pitäessään silmiään kiinni ja pysyi vaiti. Sara oli seisonut jonkin aikaa paikallaan, pitäen silmänsä kiinni ja oli vain paikoillaan, kuin olisi jähmettynyt ajassa, itse avaruudessa. Sara itse oli pysähtynyt paikalleen, pysyen hiljaa kuin hiljaisuus itse hotellin käytävällä.

”Sara, onko jokin hätänä?” Kuului Saran takaa hento naisen ääni, joka kuului Therralle. Tällä kertaa Sara ei kuullut toisen saapunen tämän luokseen. ”En tiedä. Oloni on jotenkin tyhjä.” Sara vastasi Therralle, kääntyen Kasvon muuttajaa kohti ja katsoi toista surullisen oloisena. Therra näki, miten toinen oli kalpea kuin lakana ja nappasi ihmis-naisen kasvoista, tarkemmin otsasta, kun tarkasti jos toisella oli kuumetta. ”Kuumetta sinulla ei ole, joten mitään vakavaa se ei ole. Mutta mistäs moinen, haluatko kertoa vai?” Therra kysyi ja tarttui Saran molempiin käsiin, jotka olivat kylmät kuin jää itsessään. ”Minä... en vain tiedä. Juttelin tässä Bethin, sisaresi kanssa ja jotenkin sen jälkeen tuntui, että olisin vain.. tyhjentynyt kuin ilmapallo.” Sara sanoi Therralle, joka tuntui huolestuneen. ”Voi olla, että kun olet nyt ollut täällä hotellilla jonkin aikaa, niin ihmisyytesi joutuu koitokselle. Ehkä olisi parempikin, että menet nyt nukkumaan, eikö vain? Uni voisi tehdä hyvää sinulle.” Therra sanoi ja hymyili lämpöisesti Saralle, hymyillen toiselle takaisin. Sara nyökkäsi Therralle, jolloin kaksikko lähtivät kohti hissiä yhdessä. Therra halusi välttämättä saattaa Saran huoneelleen, sillä hän pelkäsi, jos Saralle kävisi huonosti.

Huoneeseen päästyä Therra auttoi toista pukeutumaan yö-vaatteisiin, toisen mentyä sänkynsä pehmeyteen lämmön lisääntyessä huomattavasti. Therra istui toisen sängyn reunalle, valvoen sen aikaa, kun Sara nukahtaisi ja jäi vain äidillisesti odottamaan. Istuuduttuaan jonkin aikaa, Therra kuuli, kuinka ovi avattiin ja sieltä ilmestyi Dura hyväntuulisena. ”Therra! Voi Kristus sentään, mitä sinä täällä teet?” Oli Dura huudahtanut äänekkäästi saaden Therran hyssyttelemään ja osoittamaan nukkuvaa Saraa. ”Naamavärkki pienemmälle, Sara yrittää nukkua. Raukka-parka alkoi epäilemään ihmisyyttään sen jälkeen, kun oli putsannut Reguluksen aseita.” Therra kertoi Duralle, joka näytti pelästyneen. ”Mutta eihän kukaan muu entisistä työväestä ennen ole epäilleet ihmisyyttään. Kaikki ne muutkin oli ihmisiä ja he olivat niin kunnossa siihen asti, mitä heille loppuen lopuksi tapahtui.” Dura sanoi tullen katsomaan myöskin nukkuvaa Saraa, toivoen että toisen olo kohenisi huomenna. ”Pitäisikö siitä puhua Regulukselle? Jos hän tietäisi asiasta paremmin.” Dura kysyi Therralta, joka kääntyi katsomaan toista hyvin vihaisen oloisena. ”Oletko hullu? Regulus on tähän asti ollut huomioimatta Saraa. Myhäilee varmaan omiaan toimistossaan, että taas uusi ihminen popsittavaksi, jos Sara tekee yhdenkin virheen.” Therra vastasi Duralle, joka katsoi toista surullisen oloisena, kun tiesi aivan hyvin, että Therra oli tosissaan. ”Emme voi ottaa mitään riskejä, Therra. Täytyyhän siitä jollekin puhua. Jos Saralle käy huonosti, niin silloin se on varmasti meidän kahden vika.” Dura sanoi Therralle, katsoen nukkuvaa Saraa samalla kun silitti toisen karkeita hiuksia. ”Jätetään se huomiselle, Saran täytyy nyt levätä kunnolla. Me vain häiritsemme hänen uniaan.” Therra sanoi lopettaessaan Saran hiusten silittämisen, otti seinältä Silvanian antaman tähti-peiton ja laski sen Saran paksun peiton päälle, tuomaan turvaa ja lohtua.

Dura katsoi, kuinka äidillisesti Therra kohteli tuota ihmis-naista. Harmi vain, ettei Sara ollut todistamassa toisen tekoja ja todeta, ettei kaikki Kasvon muuttajat olekaan pahoja aikeiltaan. Silloin kiinalais-nainen keksikin jotain, lähtien nopeasti huoneesta kohti yläkerran puutarhoja Therran ihmetellessä mikä toiselle tuli. Yhtä nopeasti tämä oli tullut, kantaessaan muutamaa kukkaa käsissään. ”Ota Enkelin Juuret hetkeksi käsiisi, Therra.” Dura sanoi, jolloin Therra totteli ja katsoi vielä enemmän ihmeissään Duraa, joka etsi huoneesta kalalankaa. ”Mitä sinä näillä teet, Dura? Tuskin aiot mitään mehua .” Therra kysyi hämmentyneenä ja nuuhki tumman harmaita kukkia, jotka tuoksuivat vapaudelle. ”Laitan ne roikkumaan Saran yläpuolelle. Niiden pitäisi auttaa Saraa kotiutumaan, tuntemaan olonsa turvatuksi. Uskon, että hän yhä pelkää, miten me aiomme kohdella häntä.” Dura sanoi löydettyään sen verran kalalankaa käsiinsä, Therran antaessa kukat takaisin Duralle ja laittoi niihin ensin lankaa, sitten roikkumaan Saran yläpuolelle. ”Toivotaan vaan, että Saralla menisi kaikki hyvin. Onhan se vähän kurjaa, kun me kuitenkin tiedämme, ettei Regulus tai Beth pidä hänestä. Noh, annetaan asian vain olla. Hyvät yöt nyt sinulle, Dura. Nähdään aamu-palalla.” Therra sanoi Duran nyökätessä ja sanoen toiselle hyvät yöt, toisen Kasvon muuttajan lähtiessä pois huoneesta ja toisen jäädessä huoneeseen. Dura hipsi Saran lähelle, silitti itse toisen otsaa ja suukotti sitä vielä, kuiskaten toiselle jotain. ”Hyvää yötä, Sara. Nuku hyvin levollisesti tänä yönä.” Dura sanoi hymyillen, katsoen Saraa, joka tuntui nukkuvan koiran untaan tyytyväisenä. Ennen nukkumaan menoaan, Dura teki vielä ilta-puuhansa juoden mintun-makuista teetä ja vaihtaen työvaatteet isoon, valkoiseen pitkähihaiseen yö-paitaansa, joka ulottui polviinsa asti. Teetä juodessaan Dura oli samalla onnellinen, mutta myös surullinen. Mitä jos se enteilisi jotain kamalaa Saralle? Epäilikö toinen omaa inhimillisyyttään vain sen vuoksi, kun joutui Kasvon muuttajien keskelle vai oliko Saran taustalla järkyttävä määrä epäillyksiä ja virheitä, mitä hän katui lopun elämäänsä? Jos toinen voisi avautua entistä enemmän, niin kaikki olisi siten hyvin. Mutta huomaahan sen, ettei se ole Saran tapaista. Tämä oli sotilas, jolla oli suuret odotukset. Sara halusi olla vahva, osoittaa, että hän todellakin pystyisi siihen kaikin voimin. Sara halusi puolustaa sitä, mitä hänellä oli vielä jäljellä.

Kaiken sen ajattelun jälkeen Dura oli juonut teensä kiltisti loppuun ja mennyt alkovin sänkyyn nukkumaan, nauttien hennosta kuun valosta, mikä ilmestyi verhojen takaa. Pian huoneessa kuului hiljaisuus, painautuen kovasti paikalleen ja odotti aamun kova-äänisyyttä mielellään. Vain Duran murhe Sarasta jäi vellomaan tämän ajatuksiin, piikitellen ja pelottaen Duraa siksi, että jotain oli selvästi vikana. Hän halusi siirtää tuon kamalan ajatuksen päästään pois, miettin omaa äitiään ja perhettään, joka asui yhä Kiinassa, mutta miettin niitä hyviä hetkiä eikä niitä pahoja. Koska pahat ajat ovat loppuen lopuksi aikoja, jotka tarkoittavat pahaa. 

3. kappale "Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi."

Hissistä päästyään Sarasta tuntui kammottavalta. Hän ei ollut kuunaan voinut niin huonosti, mutta epäili, että vietettyään tukalan hetken Therran kanssa hississä, saattoi vaikuttaa oloonsa. Sara ei halunnut sanoa mitään. Hän ei vain halunnut vaivata toista tämän omista vaivoistaan, koska nyt ei vain tuntunut siltä. Eikä Sara sen lisäksi oikein luottanut tuohon olentoon, tuohon Kasvon muuttajaan. Jokin tuossa naisessa ei ollut kaikki kohdallaan.

Ollessaan uudessa kerroksessa, Sara tunsi, tai no pikemminkin haistoi kerroksessa jotain omituista. Se tuntui jotenkin makealta, jokseenkin vaniljamaiselta. Haju häiritsi Saraa jonkin verran, kun hän vain jatkoi ilman haistelua ihmeissään Therran naurahtaessa pienesti. ”Jokin hätänä, Sara? Veikö kissa kielesi?” Therra kysyi hymyilessään toiselle, etsien hajun lähdettä seinistä. ”Ei kun tämä paikka, lähinnä tämä kerros. Miksi se tuoksuu näin.. makealle?” Sara vastasi Therran kysymykseen, nuuskien entistä enemmän. ”Tuholais-torjuntaa. Tässä kerroksessa meillä on kylpylä- ja sauna-osastot että trooppinen puutarha, jota pieni sisareni on vastuussa.” Therra kertoi Saralle, joka kääntyi nopeasti muttei ehtinyt kysymään miksi samassa kerroksessa oli kylpylä ja trooppinen puutarha samassa kerroksessa. ”Lähinnä Reguluksen määräyksestä. Suurin osa vieraistamme ovat Kasvon muuttajia, jotka haluavat rentoutua puutarhassamme. Meillä on suurin kokoelma trooppisia kasveja, sillä olemme niistä riippuvaisia. Kuten meidän vastaanotto-virkailijamme, olemme onnistuneet kasvattamaan hänelle uuden kotipuun. Silloin hänen ei tarvitse ikävöidä menetystään, eikä koti-ikäväkään iske.” Therra kertoi ja Sara muistikin aikaisemman keskustelun Duran kanssa Rosaliesta. ”Mutta eikö se silloin tarkoita sitä, ettei hän voi poistua hotellista? Onko hän nyt sidoksissa tämän paikan kanssa?” Sara kysyi huolissaan, muttei oikein ymmärtänyt. Eikö siinä tapauksessa Hotelli Merribournen vieraidenkin pitäisi jäädä, jos hotellin puutarhasta löytyy jotain heidän menneisyydestä?

”Rosalielle se on surku, muttei vieraille. Kuten sanoin, puhuin Rosalien kotipuusta. Katsos kun Dryadilla saa olla vain yksi kotipuu- tai kasvi, johon voi olla liitoksissa loppu-elämänsä ajan. Regulus on tarkka, hän halusi hotellia rakentaessa että puutarhaan ei saa lisätä mitään, mikä olisi ennen kuulunut jollekin Kasvon muuttajalle. Olemme kasvattaneet 'ei-sidonneista' siemenistä uusia kasveja ja lajea, jotka eivät olleet missään kytköksissä muiden kanssa. Tajuatko nyt, mitä ajan takaa, Sara?” Therra kertoi jolloin Sara lopulta ymmärsi. Hän oli helpottunut.

Hänen pahavointisuus oli kadonnut, kai se johtui ettei luottanut Therraan. Toinen oli tosissaan Saran suhteen, halutessaan tästä uuden ystävän että kumppanin Hotelli Merribournessa. ”Anteeksi.” Sara sanoi pysähtyessään paikalleen, hiljentyi hetkeksi ja laski katsettaan kengän kärkiinsä. ”Olin hölmö hississä ja nyt se minua kaduttaa. Vaikka tarkoititkin hyvää, koitit puolustella omaasi ja minä vain jähmehtyin. Haluan oikeasti tätä, vaikken osaa osoittaa sitä. Olen sotilas, minun kuuluu olla vakaa ja armollinen. Annoin tunteideni velloa sisälläni enkä osannut vain sanoa sitä oikein.” Sara sanoi ja yritti niinkin kyynelehtimättä, mitä hän häpesi. Hänen ei pitäisi itkeä vaan sen pitäisi mennä toisinpäin. ”Olen tehnyt virheitä ja menettänyt kauheasti minulle tärkeitä ihmisiä. Olen menettänyt luottamuksen itseeni ja siksi epäröin. Hävettää oikein. Haluan vain, että annat minulle anteeksi.” Sara jatkoi kyyneleiden virratessa kasvoillaan ja lattialle, kunnes Therra tuli ja otti toisen halaukseen, lämmön virratessa Kasvon muuttajasta.

”Sara, pikkuinen ihmis-nainen. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi.” Therra sanoi osoittaen teollaan välittävänsä toisesta. Saraa hävetti. Itkeä nyt Kasvon muuttajaa vasten. Mutta Therran sanoma anteeksi-pyyntö sai Saran itkemään entistä enemmän. ”Nyt sinun pitää ryhdistäytyä. Meidän pitää käydä katsomassa puutarhaa, jos vaikka sisareni olisi siellä. Tiedä nyt hänen puuhistaan, hän on niin omalaatuinen ja hiljainen. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.” Therra yritti piristyttää Saraa pienestä itkun puuskastaan, joka uskalsi hymyillä äskeisen jälkeen.

Kaksikko katosivat lopulta syvemmälle kerrokseen, jonka ilmapiiri muuttui yllättävästi. Tumman sävyisestä, puisesta maailmasta siirryttiin tunnelmalliseen, vaaleaan maisemaan. Muutamia Corinthialaisia paaluja koristivat kerrosta, joiden ympärillä kasvoivat muratteja ja muita henkiäsalpaavia kasveja. Paikka selkeästi kuhisi elämää. ”Minua nyt helpottaisi kuulla, ettei Duran pienet lemmikit asustelevat täällä. Paikkahan kuhisee trooppisuutta niille veitikoille.” Sara sanoi Therralle, joka naurahti. ”Onneksesi ei. Duran perhe ei asustele täällä, hän en halua jos vieraille sattuisi jotain, niin parempi olla keittiössä kuin puutarhassa.” Therra kertoi Saralle, joka huokaisi helpotuksesta.

Pian vastaan tuli pihlajasta tehty ovikaari. Pieniä lintuja istuivat kaaren päällä, katsellen ja kuunnellen selkeästi tulijoita. Therra ei ollut huomannut Saran jäädessään jälkeen, joka alkoi muistelemaan yht'äkkisesti. Saralle iski kaipuu. Kuin nostalginen tunne-ryöppy menneisyydestä. Hän muisti ne hetket isoveljensä Randallin kanssa, ne lapsuuden muistot jolloin kaikki oli tuolloin hyvin. Vielä kun kaikki oli ekonomisesti kunnossa.

”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi, Sara.” Randall sanoi sisarelleen, joka oli ojentanut isoveljelleen puukon, jonka kahva oli selvästi haljennut Saran leikeistä. ”Niin, mutta se meni rikki! Se kahva oli pihlajasta, ja kaikenlisäksi tämä oli suosikkisi. Minun vikani, että se meni rikki.” Sara jatkoi itku kurkussa, mutta Randall vain nauroi ja kaappasi pienen 10-vuotisen sisarensa syliin.”Kuules, jos haluat tulla joskus sotilaaksi niin kuin minä olen nyt, ei aina tarvitse useasti pyytää anteeksi. Annoit jo anteeksi kerran, se riittää. Ja kaikenlisäksi kahvan saa aina korjattua.” Randall sanoi ja hymyili vastuullisesti. Pikkuinen Sara yritti pidättää kyyneliään parhaansa mukaan, mutta jotenkin Randall onnistui saamaan tämän naurahtamaan ja hymyilemään taas, tuntui siltä kuin maailma oltiin korjattu.

Sara kuivasi silmiään kyyneleistään muisteltuaan kauan pihlaja-kaaren takia lapsuuttaan, niitä hetkiä hänen veljensä kanssa. ”Korjasin maailmani taas, Randall. Senkin idiootti.” Sara rohkaisi itseään ja huomasi, ettei nähnyt Therraa missään. ”Voi luoja. Nyt se sitten tapahtui. Jos olisin vain mennyt Therran perässä kiltisti enkä jäänyt muistelemaan menneitä, niin vannon..” Sara mumisi kauhuissaan, kun vielä uus-avuttomana työntekijänä ei tuntenut hotellia kunnolla ja alkoi panikoimaan paikallaan. Jostain hänen lähettyvillä kuului pensaan rahinaa, ja vaistomaisesti Sara nappasi takkinsa taskusta pienen veitsen, mutta se oli turhaa.

Pensaasta oli ilmestynyt nuori mies, lyhyellä hiustyylillä jonka väritys oli mustaa ja metsänvihreää, suurien kiharoiden peittämänä. Tosin vasemmalta sivulta oltiin ajeltu hyvin lyhyeksi. ”Pane se veitsi pois, en ole mikään kaniini. Puukotat kohta jotakuta silmään tuolla vehkeellä.” Mies sanoi ja Sara murahti äänekkäästi. ”No anteeksi, jos vain satuin pelästymään! Itsesuojeluvaistoni käski minua valmistautumaan.” Sara tokaisi, mutta mies ei näyttänyt kuuntelevan Saraa, joka katsoi hämmentyneenä tätä. ”Kuules nyt, minä puhun sinulle! Et voi vaan jättää minua tähän, olet vastuussa minusta!” Sara huudahti, joka sai miehen pysähtymään ja tulemaan tämän luokseen. Sarasta tuntui, että oli mennyt tekemään virheen, mutta tosiaan se mies näytti työskentelevän hotellilla ja hän saisi näyttää tien Therran luokse. ”Vastuussa, sinusta? Olen varma, ettei minun pitäisi, koska en tiedä kuka olet enkä välitä paskaakaan.” Mies vastasi töykeästi, joka sai Saran veren kiehumaan. ”Satun olemaan uusi työntekijä täällä, joten kyllä olet! Ja lisäksi, voit kohdella minua kuin Sir Regulusta, senkin päätön äijänkäppänä, sillä olen ainutlaatuinen täällä hotellilla kykyjeni vuoksi.” Sara lisäsi pökköä pesään, nähdessään kuinka toinen olikaan vihoissaan. Nyt Sarasta tuntui pahalta, koska mies oli tullut tämän lähelle, että oikein liimautui toiseen. Mies olikin ihmisnaista pitempi, nähtävästi pituutta tuntui olevan 180 senttimetriä. Kaikenlisäksi toinen oli niin hintelän oloinen, että tämän voisi vain kaataa tuosta noin maahan. ”Kai olet tietoinen siitä, että tuijottaminen on törkeää.” Mies herätti toisen ajatuksistaan Saran aikeissa sanoa jotain vastaan, kunnes jostain kuului Therran iloinen huudahdus.

”Siellähän sinä oletkin, Sara! Minä puhuin maita ja mantuja yksikseni, kun luulin sinun olleen koko ajan takanani. Ja kappas, Beth! Olettekin nähtävästi tutustuneet toisiinne, uusiin työtovereihin.” Therra sanoi, jolloin Sara hiljeni ja katsoi ensin miestä, sitten Therraa. ”T-tuoko on sisaresi?! Miksi hän on noin..?” Sara kysyi kauhuissaan, sillä hän oli ottanut yhteen Therran pikkusisareen Bethin kanssa. ”No minkäs voit sille, että hänestä tuli noin pitkä. Jotain hyötyä meille miesten kaatajille, onhan hänkin Rautaneito.” Therra kertoi Saralle, mutta selvästi Beth ei tuntunut nauttivan tilanteesta. ”Selitä nyt minulle, Therra. Meille tuli siis uusi työntekijä, ja vielä ihminen! Tiedät hyvin mielepiteeni ihmisistä, etenkin tuosta.. olennosta.” Beth sanoi Therralle, joka vain nauroi Saran vaipuessa hämmennykseen. ”Ei voi mitään, Sir Reguluksen oli pakko ottaa. Koska Silvania pyysi kauniisti, vink vink ~ ” Therra sanoi Bethille, tökkien toista hellästi käteen. ”Hyvä on, mitä oikein haluat minun tekevän tuon ihmisen suhteen?” Beth kysyi sisareltaan, joka kertoi kaiken mahdollisen toiselle.

Sara olisi halunnut vielä kysyä Therralta muutamia asioita, muttei saanut suunvuoroa sillä sisarukset alkoivat tapella aivan tämän nenän edessä ja Sarasta vain tuntui olevansa kaksikon tiellä. Naisen onneksi Dura oli tullut katsomaan miten Saralla ja Therralle sujui, mutta hänkään ei halunnut häiritä Rautaneito-sisaruksia, hän kaappasi Saran mukaansa. ”Hyvä, että tulit, Dura. En olisi selvinnyt kauaakaan noiden kahden kanssa.” Sara sanoi Duralle, joka otti toisen kädestä kiinni. Kiinalais-nainen vain hymyili tälle, jotka hiljalleen he kävelivät hissille päin, jossa Dura painoi pohjakerroksen nappia. ”Uskon, että haluat levätä ennen illallista. Näytän sinulle meidän huoneemme. Ehdin onneksi jo siivota, laitoin tavarasi valmiiksi omalle puolellesi, niin saat rauhassa laittaa ne omille paikoilleen.” Dura tokaisi Saralle, joka oli niin kiitollinen naisesta.

Matkalla pohja-kerrokseen, jossa henkilökunta sai asustella kaikessa rauhassa, Sara yritti pidätellä hämmennystään, mutta Dura huomasi naisen punoittavan naaman, kuin punajuuri. ”Annas kun arvaan, Bethiäkö mietit?” Dura kysyi ja Sara päästi suustaan ison naurahduksen, jota Dura pelästyi. ”Luulin häntä mieheksi! Minä haukuin häntä ja uskon, että hän haluaa tappaa minut seuraavalla kerralla!” Sara huudahti, naurahti ja pysähtyi paikalleen, jotta voisi hengähtää kunnolla. ”Voi minua hölmöä. Niin hyvä ensivaikutelma, voi Kristus soikoon.” Sara sanoi, vetäen henkeä syvästi Duran katsoessa toista, jatkaen vain hymyilemistään. ”Älähän nyt, Sara. Jos se helpottaa, että ei Beth aina tuolta ole näyttänyt.” Dura sanoi Saralle, joka katsoi kiinalais-naista ihmeissään. ”Jos haluat tietää, niin kysy häneltä. Tai Therralta. Mutta tule nyt, tulee pian myöhä ja minun pitäisi vielä ehtiä illallista väsäämään.” Dura sanoi, tarttuen hellästi Saran kädestä kiinni ja pian kaksikko matkasivat pohjakerrokseen ensin hissillä, sitten yhden portaat alas.

Pohjakerros tosin näytti kolkolta, kuolleelta. Mutta mikäs siinä, oma koti kullan kallis. Ainakin nyt vähäksi aikaa, jos nyt pidemmäksi ajaksi. ”Miksi Regulus ei anna teidän asua paremmissa tiloissa? Välittääkö se mies yhtään henkilökunnastaan?” Sara kysyi Duralta, joka ei oikein halunnut vastata Saran kysymykseen. ”No periaatteessa hän välittää meistä. Mutta ei täällä asuminen mitenkään paha ole, onhan meillä sentään omat oleskelu-tilat ja keittiö, että kylpytilat. Tosin varmaan arvaatkin, ettei Faith asu täällä alhaalla. Hänellä on vähän prameampi huone 2. kerroksessa, joten se siitä sitten.” Dura sanoi Saralle, joka vain nyökkäsi vastaukseksi, koska oli osunut hieman arkaan kohtaan Kasvon muuttajan suhteen. Tai no, ylipäänsä koko henkilökunnan suhteen, olivathan he kaikki Kasvon muuttajia.

Lopulta he saapuivat ruskean oven luokse käytävän päässä, jonka Dura avasi valmiiksi Saralle. ”Joten tervetuloa uuteen kotiisi. Koska en oikeastaan tarvitse paljon tilaa, muuta kuin tuon kauneus-pöydän, mutta muuten tämän on sinun. Tai siis, tämä puoli on sinun. Minä itse nukun tuossa ikkunan edessä, pidän siitä, kun auringonsäteet ilmestyvät aamuisin kasvoilleni.” Dura sanoi hymyillen Saralle, joka katsoi huonetta pitkään. Huone oli suuri, jossa oli pieni alkovi mihin Dura muutti nukkumapaikakseen. Saralle jäi siis isompi sänky, joka oli ympäröity muutamilla sermeillä, jotta tämä saisi yksityisyyttä itselleen. ”Vaikuttaa hyvältä. Kiitos, Dura.” Sara sanoi ja kiitteli kovasti, toisen naisen hymyilessä tälle kauniisti kuten aina. Pian ovelta kuului koputus, jonka Dura sitten avasi ja hämmästyi tulijasta, jonka Sara tunnisti selvästi.

”Sully-kuomaseni, sinä ihana skotti!” Sara huudahti ja syöksyi Sullyn luokse, joka otti nopeasti ihmisnaisen syliinsä. ”Hah, kappas pikkuista! Kukapa olisi uskonut sinun saapuvan tänne. Ja annanhan minun katsoa sinua tyttöstä. Miksi edes katsoisin, kun en näe edes eteeni!” Näkymätön Kasvon muuttaja sanaleikitteli Saralle, mutta Dura yritti pidättää raivoaan, koska selkeästi nainen ei pitänyt miehestä lainkaan. ”Pahoittelut Dura, jos nyt tulin ilmoittamatta ensin mitään, mutta kuulin vastan Regsieltä, että Sara tuli töihin. Kuka nyt ei voisi vastuttaa tätä suloista ihmis-naista, kun hän on niin lyömätön.” Sully sanoi Saran irtautuessa miehen sylistä, Duran vain jatkaessa miehen katsomista vihaisen oloisena. ”Ensinnäkin Sully, joudun sietämään sinua vain Saran takia. Toiseksi, en yhä pidä siitä, että kutsut Regulusta Regsieksi. Antoikohan hän edes sinulle lupaa lyhentää nimeään tuolla tavoin? Ja vielä kolmanneksi, oletko juonut? Haiset kamalalle.” Dura sanoi skotille, mutta Sara oli tullut Duran luokse ja halasi toista. ”Älä kiusaa häntä, Dura. Älä kiusaa pientä jänis-parkaa.” Sara sanoi ja Sully naurahti, etsiessään mustan takkinsa taskusta tupakki-askiaan valmiiksi. ”Ainakin ihmisnainen tietää, mitä tekee. Joten, ajattelin tulla vain moikkaamaan, koska mehän nähdään sitten illallisella, pikkuinen. Niin ja pieni tuliainen, ettei tule ikävä.” Sully sanoi ja otti tupakki-askistaan kultaisen kaasu-käyttöisen syhkärin, johon oltiin mustalla värillä kaiverrettu liekehtivä pääkallo koristukseksi. Sara otti sytkärin vastaan, kiitti ja avasi sitä muutaman otteeseen. Näkymätön mies lopulta poistui, sai Dura hengähtää ja sulki oven perässään, muttei ehtinyt kokonaan laittaa sitä kiinni, kun Faith oli ilmestynyt jälleen mystisesti. Kuin aave konsanaan. ”Nähtävästi neiti Blackleaf on kotiutunut oletettavasti. Olisi pieni pyyntö, jos suostut tulemaan mukaani, neiti Blackleaf.” Faith kertoi monotoonisella äänensävyllään, johon Sara suostui mielellään. ”Tulen sitten keittiöön, Dura. Saat luvan sitten näyttää vielä paikkoja minulle, jotta selviän koitoksestani.” Sara huudahti Duran vilkuttaessa toiselle.

Kävellessään Faithin perässä, kaksikko eivät puhuneet toisilleen lainkaan. Saraa vähän hämmentyi sen suhteen, miksi Faith oli pyytänyt tätä mukaansa. Kai se pian selviäisi Saralle. Hän huomasi, että he olivat hissin luona ja Faith painoi 2. kerroksen nappulaa, jolloin hissi lähti liikkeelle. Sara muisti Duran kertoneen, että Kasvon muuttaja asusteli rikkaan oloisena 2. kerroksessa, sillä välin kun muut asuivat kurjasti pohja-kerroksessa. Jopa hissi-matkan aikana kaksikko pitivät yhä hiljaisuutta keskenään, mutta pian Faith alkoi puhumaan tälle yhtäkkisesti. ”Tämä on sitten henkilökohtainnen pyyntö Sir Regulukselta, koska uskon, että tiedät aseet hyvinkin.” Faith sanoi ja Sara kääntyi katsomaan naista yhä hämmentyneenä. ”Kyllä. Olin osastoni yksi parhaimpia aseiden huoltajia.” Sara kertoi ja Faith hymähti, joka lopulta muuttui hymyksi. ”Hienoa. Saat kaksi viikkoa aikaa huoltaa Sir Reguluksen kaikki aseet, lähinnä miekat ja pienaseet. Näytän sinulle hänen asevaraston, jonne saat avaimet pian, kun sinne saavumme. Tämä on samalla luottamus-testi. Sir Regulus uskoo, että osoitat kunnioitusta häntä kohtaan, etkä siten varasta tai vahingoita hänen irtaimistoaan.” Faith jatkoi, Saran kuunnellessa tarkkaan kaiken, mitä Faith kertoi hänelle. Hissistä päästyään, kerroksessa tuoksui hedelmäinen tuoksu, joka kihelmöi Saran sieraimissa ja sitä hän haisteli pitkään. Kasvon muuttaja naurahti. Löytyi lisää tunteita, iloa. ”Totut hajuun kyllä, se on tarkoitettu pitämään pienet itikat ja muut poissa. Helpottaa Otherean ja Penthesilean siivoamista kovasti.” Faith sanoi Saralle, joka mietti kuka hemmetti oli Penthesilea, mutta tajusi lopultakin sen olleen Beth. Varmaankin lyhenne toisen hyvin naisellisesta, vanhoillisesta nimestä.

He olivat saapuneet asevarastoon, jonne Sara olisi halunnut hautautua. Se oli täynnä erilaisia aseita, joilla jokaisella oli oma tapansa iskeytyä vihollisen niskaan tuhovoimaisin seurauksin. ”Ovatko nämä kaikki Sir Reguluksen? Uskomatonta. Itse sotilaana en ole kuunaan, tai lähinnä pitkään aikaan, nähnyt näin paljon aseita.” Sara kysyi Faithilta, joka katsoi tarkkaan Saraa, tutkiskellen huonetta kiinnostuneen oloisena. ”Kyllä. Sir Regulus on ase-ekspertti, kiinnostunut niiden historiasta ja on ollut monelle hänen kaltaisille Kasvon muuttajilla armollinen opettaja, mestari. Hän on loistava johtaja, neiti Blackleaf.” Faith kertoi, mutta Sara lopetti tutkiskelun siihen ja kääntyi Faithin suuntaan. ”En pidä siitä, että minua teititellään. Voit kutsua minua nimeltä, kai minulla on vielä nimeni tallella?” Sara sanoi ja näki, miten Kasvon muuttaja pelästyi, mutta tavallaan rauhoittui. Nähtävästi Faith ei ole tottunut siihen, mutta Sara antoi toiselle aikaa parantua tämän pyynnöstä.

Ennen kuin naiset päättivät lähteä asevarastosta, Faith antoi toiselle asevaraston toisen avaimen, jotta tämä pääsisi sitten huoneeseen huoltamaan Sir Reguluksen aseita taidolla. ”Sitten vielä työ-ajoistasi; työt alkavat yleensä tasan kello 8.00 aamulla, joten viimeistään 8.30 sinun pitäisi olla valmiina työhön- niin ja herätys 6.30, johon on yhdistetty aamiainen. Lounas on jälleen kerran tasan kello 11.00, jonka jälkeen on puolen tunnin tauko. 11.30 jatkuu työt kello 13.00, jolloin on päivällinen.

Työ-päivä loppuu viimeistään 21.30 ja illallinen suoraan sen töiden loputtua, jonka jälkeen teillä on tasan kello kahteentoista asti vapaata, joka suositaan lähinnä nukkumiseen. Kai tuli selvästi, neiti Blackleaf?” Faith kertoi Saran yrittäessä muistaa nuo kaikki ajat, mutta onneksi Faith ojensi tälle pienen kalenterin, jossa oli kaikki tarpeellinen, mitä Saran piti muistaa. ”Luulisin näin. Mites sitten kahden viikon luottamus-testin jälkeen? Menenkö sitten Therran ja Bethin-- siis Penthesilean mukana, jotta tiedän huoneiden siivoamisen käytännöt?” Sara kysyi, jotta sitten tietäisi tarkalleen mitä tekisi eikä vain seisoisi tyhjänpäiväisenä idioottina jossain hotellin nurkassa. ”Kyllä. Heidän tulee neuvoa sinut alkuun, mutta Penthesilealle se voi olla hankalaa. Varoitan jo, että hän se vasta hankala työntekijä on, hänellä on suuri viha teitä ihmisiä kohtaan.” Faith kertoi Saralle, joka vähän oli arvattavissa. ”Sen huomaa selkeästi. Törmäsin häneen aiemmin päivällä, tuntui kuin olisin ollut vain taakka. Menin vielä tyhmänä sanomaan, että minua pitäisi kohdella kuin silkkihansikkaa Sir Reguluksen tavoin. Olenhan sentään uusi työntekijä täällä hotellilla.” Sara sanoi Faithin kuunnellessa, jatkaen vienoa hymyään. ”Totut häneen pian, älä siitä murehdi. Mutta nyt, menemme vielä käymään aulan toimistossa, jotta saat itsellesi työ-asusi. Sen tulee tarkalleen olla vaaleaa ylhäältä ja alhaalta tumma, siis vaaleansininen kauluspaita jonka alla on joko lyhythihainen, valkoinen t-paita tai toppi, ja sitten tummat housut. Vaihtoehtoisesti voit ottaa myös vaalean esiliinan siivous-puuhiisi, mutta se on valinnainen eikä siten pakollinen. Kysyt vain Rosalielta asuasi, niin hän antaa sen sinulle.” Faith jatkoi puhumistaan Saralle, jotka kävelivät kaikessa rauhassa kohti aulaa, mutta Faith itse asiassa pysähtyi ja odotti, että Sarakin pysähtyisi. ”Minun pitää nyt mennä Sir Reguluksen luokse, hän nimittäin pyytää minua luokseen. Mutta oletettavasti me näemme illallisella, neiti Blackleaf. Nyt menehän hakemaan työ-asusi ja poistu sitten tutkimaan paikkoja.” Faith sanoi Saralle, joka kiitti ja katsoi, kun toinen lopulta haihtui ilmaan kuin mikäkin kummitus kartanossaan.

Aulassa Sara sai lopultakin aikaa katsoa ympärilleen. Silvanian seurassa hän ei ehtinyt kovinkaan kunnolla katsomaan paikan kauneutta, kun oli kiire päästä Sir Reguluksen luokse. ”Voi Randall, tulisit pitämään tästä hotellista. Harmi, kun olet siellä jossain.” Sara tokaisi ja hymyili vaitonaisesti, pysyen muutaman minuutin hiljaa. Aikansa katsottua aulaa mielenkiinnolla, hän meni lopulta infotiskin luokse, jossa Rosalie teki töitään kuuliaisesti. Sara ilmoitti hakevansa työasunsa ja dryadi viittoi toista mukaansa toimistoon, joka tuntui olevan täynnä kaikkea. Kansioita kansioiden perään, valmiiksi niputettuja papereita ja sen sellaista. Mitä nyt yleensä löytyy hotellin toimistosta.

Rosaliella ja Saralla olikin puuhaa muutamaksi tunniksi, yrittäessään löytää ihmisnaiselle sopivan kokoista työpaitaa, joka tuntui aiheuttavan Saralle harmaita hiuksia. Tämä kun oli tottunut miesten paitoihin, mutta Regulus oli niin tarkka, että naisilla kuuluu olla naisille sopiva paita-koko. Erityisesti ongelmia tuotti tämän rinnanympärys, sillä Saralle oli huomattavasti suuret rinnat, joita hän häpesi. Onneksi Rosalieta se ei haitannut ja lopulta löytyi tälle sopiva työ-paita.

Aikansa vietettyä Rosalien kanssa, Saralla ei oikeastaan ollut nälkä, kun lopulta oli illallisen aika. Hän halusi vain mennä uuteen sänkyynsä, pulahtaa sen pehmeyteen kuin aallot olisivat ottaneet hänet meressä vastaan. Sara oli väsynyt. Kuka nyt edes huomaisi, jos Sara ei nyt tulisikaan ensimmäiselle illalliselle? Kuitenkin hän päätyi siihen tulokseen, että menisi Duran luokse, koska oli näin luvannutkin hälle. Hän ei halunnut loukata toista.

Keittiölle saavuttua Dura oli tohkeissaan nähtyään Saran pitkästä aikaa ja kyseli, mitä Faith oli keksinyt tälle ja tämä sitten kertoi kaiken, mitä hän uskalsi kertoa toiselle. ”Jaa, että luottamus-testi? No, syytä onkin. On ollut muutamina kertoina käynyt niin, että entiset työntekijät varastivat Regulukselta miljoonien edestä tavaraa. Lopun varmaan tiedätkin, päätyivät valitettavasti miehen masuun.” Dura sanoi ja Saraa yökötti Duran kerronnan loppu-osa. ”Siitä puheen ollen, ei kai se haittaa, jos en tule nyt illalliselle vai odotetaanko minua kovasti sinne? En ole niin nälkäinen, vain väsynyt.” Sara sanoi ja hieroi silmiään, jonka jälkeen hän päästi pienen haukotuksen suustaan. Kuin pieni kissanpentu. ”Mene vain nukkumaan, olet sen ansainnut. Tulen sitten, kun olen saanut kaikki hoideltua täällä keittiössä. Niin ja jätä joku pieni valo päälle, että näen kulkea huoneessa.” Dura sanoi, Sara hymyili ja sanoi hyvät yöt toiselle, ennen kuin lähti sitten huonetta kohti.

Kaksikon makuuhuoneessa, Sara sai lopultakin aikaa katsoa tarkemmin uutta asuinsijaa, jossa nyt asuisi jonkin aikaa. Kuukauden, tai muutaman vuoden ajan. Saralle se meinasi uutta kotia, mutta häntä epäilytti, tulisiko hän pitämään hotellia kotinaan? Kaikki se, tämä hotelli, tämä ilmapiiri, sai Saran vain pelkäämään. Hän pelkäsi muutosta.

Sara istuuntui uuden sänkynsä reunalle, katsoi ympärilleen. Huone oltiin maalattu ällöttävän oksennuksen vihreällä, se tuntui kamalalta Saran sisimmässä. Hän halusi maalata sen tunnelmalliseksi, kodikkaamman oloiseksi. Antaisikohan Regulus hänen edes maalata huoneen uuteen uskoon? Aina voisi yrittää, kysyä. Ei ole kiellettyä kertoa tai ylipäätänsä näyttää omia tunteitaan.

Tämän sängyn päädyssä oli tumman ruskea sermi, jonka läpi pystyi näkemään heikosti Duran kauneus-pöydän. Se oli täynnä kauneus-tuotteita ja samalla myös erilaisia purnukoita, hajusteita ja suitsukkeita. Aivan kuin hän olisi nähnyt valokuva-kehyksen pöydällä. Sara nousi sängystä, otti nahkatakkinsa yltään pois ja heitti sen vain lattialle, kunhan vain löytäisi sille oman paikkansa huoneesta. Sara halusi nähdä, kuka valokuvassa oli. Sen siitä saa, kun on kiinnostunutta sorttia. Päästyään lähemmäksi, Sara otti kuvan käsiinsä ja katsoi sitä hymysuin. Kuvassa oli pieni Dura, joka oli nähtävästi äitinsä sylissä. Duran äidillä oli eebeninmustat, kiharaiset hiukset, pitäen pientä lastaan sylissään. Se sai Saran vähän surulliseksi. Hän ei muistanut äidistään, tai isästään oikein mitään. Lapsuuttaan hän jonkin verran muisti, mutta missään niissä hetkissä kumpikaan hänen vanhemmat eivät olleet mukana. Ainoastaan kuului naisen huuto, joka käskytti Randallia juoksemaan niin lujaa, kuin pystyi eikä katsoisi taakseen.

Sara kyynelehti tietämättään. Häntä hävetti jälleen. Ihmisnainen laittoi kuvan paikalleen, kuivasi kosteat kasvonsa ja meni takaisin sänkynsä luokse. Hän uskalsi hymyillä jälleen. Toinen oli Saraa varten laittanut tämän yövaatteet tyynyn alle ja peiton päälle oltiin vielä aseteltu Silvanian antama tähtikuvioinen peite. Sara otti sen käsiin, tunnisteli sen pehmeyttä sormissaan ja lopulta haistoi sitä. Siinä tuoksui Silvanian kalliin oloinen partavesi, miehen ominaistuoksu ja metsän raikkaus. Sara ei halunnut sen kaiken katoavan, joten hän alkoi etsimään huoneesta mitä tahansa, millä saisi peitteen pysymään Saran sängyn päässä olevaan seinään kiinni. Lopulta löydettyään muutaman pienen naulan, Sara katsoi sitä hetken ajan paikallaan. Sen tovin jälkeen, Sara purki sänkynsä, otti ja vaihtoi ylleen yövaatteensa, jonka jälkeen hän kävi sammuttamassa valot huoneesta, mutta laittoi pienen lampun päälle Duraa varten. Sänkyyn päästyä, hän ensin katsoi ollessaan selällään kattoa, mutta vaihtoi asentoaan kyljelleen ja onnistui nukahtamaan sängyn pehmeyteen.

Hän toivoi kovasti selviytyvänsä huomisesta, ensimmäisestä työpäivästään Hotelli Merribournessa, odottaen kovasti mitä tuleva toisi hänelle. Hän toivoi kovasti, että selviytyisi ja olisi osa hotellia että sen värikästä historiaa. Sara vain halusi olla olevansa osa tätä kaikkeutta, osaa olla yksi kokonainen henkilö.